– Enhän minä tunne täältä ketään, ministeri Ville Skinnari muistelee kampanjointiaan Lahden kunnallisvaaleissa 2012.
Niiden vaalien ääniharava on kulkenut pitkän matkan lapsuuden virkamieskodista ministerin saappaisiin. Lopulta Lahteen asettunut kolmen lapsen isä nousi kaikkien suomalaisten tietoisuuteen viimeistään vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, joiden seurauksena hän sai kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministerin salkun.
Värikkään elämän kokemuksista maanpuolustuskurssi on yhä kirkkaana mielessä. Nykyiselle reservin yliluutnantille maanpuolustus on sydämen asia. Valtakunnallisen maanpuolustuskurssin lisäksi hän on suorittanut alueellisen maanpuolustuskurssin Oulussa ja käynyt paljon kertaamassa.
– Yksi Suomen ja suomalaisuuden peruspilari on Puolustusvoimat ja varusmiespalvelus
Vaikka maanpuolustuskurssi on ollut ministerille arvokas kokemus, hänen mukaansa sitä tulisi koronan opettamana uudistaa. Muun muassa digitaaliseen koulutukseen siirtyminen olisi hänen mielestään oiva tapa valmistaa suomalaisia tulevaisuuden kyberuhkia ajatellen.
– Kaikkea on välillä päivitettävä, ja niin tätäkin.
– Oli Ville Peltonen, tuleva NHL-pelaaja ja maailmanmestari; Jere Karalahti, silloinen IFK:n nouseva tähti ja tuleva NHL-pelaaja; Juha Lind, Jokerit ja tuleva NHL-pelaaja. Myös muissa lajeissa oli maan kärkinimiä.
Näiden nimien joukossa silloin Hennalan varuskunnassa sijainneessa Urheilukoulussa oli ylpeä, innokas ja huipulle tähtäävä Ville Skinnari. Ministerin mukaan varusmiespalvelus oli henkisesti ja fyysisesti rankkaa aikaa, mutta halut nousta jääkiekkomaailman tietoisuuteen olivat kovat, kun ympärillä oli Suomen parhaimmistoa. Rakkaan urheilun pakottamana intti laittoi pojan miehistymään ja pohtimaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.
– Intissä mulle kävi sellainen ilkeä juttu, että sairastuin sydänlihastulehdukseen. Pelasin kaksi ottelua Ilvestä vastaan kuumeisena. Jälkimmäisen pelin jälkeen tuli oikein huono olo, ja lääkintämies kehotti menemään lääkärin luo.
Lääkäri Tuija Nurmi lähetti Skinnarin sotilassairaala Tilkkaan. Vastassa oli huonoja uutisia: sydänfilmi ei ollut kunnossa. Jälki näkyy filmissä yhä tänäänkin.
Tästä oppineena Skinnari pystyy puhumaan kokemuksen syvällä rintaäänellä, ettei kipeänä urheilu kannata. Hän kehottaakin jokaista, lapsistaan ja työtovereistaan lähtien, malttamaan, sillä urheilu on hieno asia, eikä sen tähden tule menettää kaikkea.
Loppukausi oli pilalla, mutta mielekäs varusmiespalvelus piti pään pystyssä. Armeijan vihreissä Skinnari oppi johtamaan ja ottamaan vastuuta sekä muista että itsestään. Hän kuvaileekin inttiä paikkana, missä oppii tärkeät taidot selvitäkseen arjessa.
– Intti on sellainen paikka, jossa elämän välttämättömiä haasteita on kohdattava. Siellä pitää herätä, treenata, syödä oikein ja nukkua.
Noheva sotilas pääsi Reserviupseerikouluun ja mietti jopa sotilasuraa.
– Minulla on äidin puolelta evakko- ja upseritaustaa. En kuitenkaan hakenut Kadettikouluun, vaikka kavereita RUK:sta sinne menikin.
Palvelusajan ystävät ovat Skinnarin elämässä yhä tärkeässä roolissa. Hän kertoo, että Urheilukoulun kiltatoiminta on lähellä sydäntä ja että lähitulevaisuudessa olisi tarkoitus tavata oman saapumiserän kanssa.
– Kokoontuminen on nyt vähän jäänyt koronan takia, mutta kyllä sekin päivä vielä tulee!
Perhe, johon syntyi vielä pikkusisko Jonna, muutti lasten vielä ollessa taaperoiässä äiti Pirkko Skinnarin kotikaupunkiin Lahteen. Vaikka perhe asui Lahdessa, vanhemmat olivat töissä Helsingissä: äiti Lakimiesliitossa ja isä Jouko Skinnari eduskunnassa, missä hän toimi kansanedustajana vuodesta 1980 lähtien. Samoihin aikoihin Ville aloitti koulunsa Lotilassa musiikkiluokalla. Hänen varhaisnuoruuteensa kuului itsenäisyyden ja koulun lisäksi urheilu.
– Urheilu oli jo nuorenakin lähellä. Kodin vieressä olivat ensimmäiset luistelu- ja jalkapallokentät. Oikeana väläyksenä muistan hiihdon maailmanmestaruuskilpailut Lahdessa 1978. Kisojen suomalaismenestys ja Tapio Räisäsen kulta lämmittävät edelleen.
Skinnari kertoo, että kotona puhuttiin paljon yhteiskunnallisista asioista – luonnollisesti. Hän pääsi aitiopaikalta seuraamaan politiikkaa Jouko-isän kautta ja olikin ensimmäisen kerran pystyttämässä vaalimainoksia jo kuusivuotiaana. Isänsä kautta Ville olikin tapaamassa ihmisiä Mauno Koiviston valitsijamiesvaalien valvojaisissa 1982. Poliittinen kasvatus oli taattu. Tavallinen kotikasvatus – se olikin ihan eri juttu.
– Jos sitä lapsuutta miettii, olisihan isä voinut olla enemmän nuoruudessa kotona.Päiväkodissa minun piti piirtää kuva perheestä, ja siitä puuttui isä, koska hän oli paljon pois kotoa. Äiti jaksoi aina muistuttaa siitäkin. Onneksi meillä oli muuten läheinen perhe, joskin vanhemmat erosivat 90-luvulla. Toisaalta olin silloin jo iso poika, eikä se sillä tavalla vaikuttanut elämääni.
Ministeri ei kuvaile itseään täyden kympin pojaksi, mutta kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin helpotti hänen koulupolkuaan. Tähtihetkekseen Salpausselän koulun yläasteelta Skinnari nostaakin kahdeksannen luokan kirjoituskilpailun, josta irtosi toinen sija ja 500 markkaa.
– Otsikko "Minusta tulee muurari" oli annettu, ja kirjoitin omasta mielestäni tosi hauskan kolumnin, jossa muistelin valtakunnansovittelija Jorma Reinin lähettelemiä kortteja ja muuta hauskaa. Kun kahdeksannen luokan äidinkielen opettaja Arvi Saukkola sanoi, että voisiko Ville Skinnari jäädä luokkaan tunnin jälkeen, olin varma, että nyt on taas jotain sattunut. Sen sijaan hän ojensikin minulle 500 markan shekin.
Urheilu kuitenkin veti nuoren miehen Salpausselän urheilulukioon, missä lakki painettiin päähän keväällä 1993. Vaikka urheilu ja opinnot veivät lähes kaiken ajan, Skinnari muistelee nuoruusvuosiaan Lahdessa äärimmäisellä lämmöllä. Tärkeimpänä seikkana hän mainitsee lukuisat kaveri- ja ystävyyssuhteet, jotka ovat kestäneet läpi elämän.
Lama-ajan Suomeen vielä yhdeksi kaudeksi jäänyt Skinnari teki paljon kouluavustajan sijaisuuksia. Kun joukkueen menestys ei ollut kovin hääviä ja palkka oli sidonnainen menestykseen ja lipputuloihin, rahaa ja työnteon merkitystä alkoi arvostamaan.
– Se oli taloudellisesti kovaa aikaa, mikä opetti silloista sukupolvea lama-aikana, että miksi jokainen markka on tärkeä ja ansaittava itse.
– 1994–95-kauden jälkeen minulla oli vahva tahtotila yhdistää jääkiekko ja opiskelu. Kun eräs kanadalainen valmentaja pyysi minua pelaamaan Hollannin liigaa, päätin siellä asuvan ystäväni kehotuksesta lähteä Amsterdamiin opiskelemaan kauppatieteitä.
Niin määrätietoinen nuorukainen nousi finjetin kyytiin elokuussa 1995 mukanaan mailakassi, pari matkalaukkua ja isän antamat 10 000 markkaa.
– Isä sanoi, että tässä on poika kaikki mitä saat ja että sillä olisi pärjättävä. Pärjäsin, mutta helppoa se ei ollut.
Tukea hän sai muista suomalaisista. Muun muassa Joonas Kolkka ja Sami Hyypiä saapuivat Hollantiin samaan aikaan. Etelä-Hollannin Dordrechtiin oli ajettava päivittäin pelaamaan, ja kiireinen arki oli nuorelle opiskelijalle kova paikka. Nopeasti sopeutuva Skinnari ei kuitenkaan potenut sen suurempaa koti-ikävää ja nautti ajastaan Hollannissa. Etenkin koulunkäynti osoittautui erityisen mieluisaksi.
– Asuin parakissa koulun pihalla. Kansainvälisessä koulussa, jossa joka oven takana on eri kulttuuri ja uskonto, oppii arvostamaan monikulttuurisuutta. Itsekin asuin välillä palestiinalaisen ja välillä israelilaisen kanssa. Niissä piireissä ymmärsin, että kaupan ala ja etenkin kansainvälisyys on minun juttuni.
Skinnari nostaa hauskana muistona Hollannin opinnoistaan professorinsa, joka kannatti Ajaxia ja Jari Litmasta henkeen ja vereen.
– Kun kerroin proffalleni, että tunnen Litmasen, hän sekosi totaalisesti. Sen jälkeen tenteistä alkoi tulla parempia tuloksia – kumma kyllä.
Kiinnostus muihin kulttuureihin yhdessä taloudellisesti kannattavan pelaajasopimuksen kanssa vei Skinnarin Isoon-Britanniaan. Birminghamissa vietetyn vuoden jälkeen eteen tuli ainutlaatuinen mahdollisuus päästä Marubenin kauppahuoneelle työharjoitteluun.
– Japanin silloinen suurlähettiläs, joka tunnettiin pääministeri Hashimoton pikkusiskona, oli isäni tuttu, ja olin hänelle puolihuumorilla heittänyt, että olisi kiva päästä Japaniin työharjoitteluun.
Muutaman viikon kuluttua Jouko-isän lakitoimiston faksi alkoi laulaa. Ulos tuli useita sivuja japaninkielistä tekstiä.
– Isä soitti ja kertoi, että minut oli hyväksytty Tokioon harjoitteluohjelmaan. Niinpä aloitin Marubenilla jo saman vuoden elokuussa.
Maailman suurkaupunki oli 23-vuotiaalle lahtelaispojalle valtava kulttuurishokki. Japanissa Skinnari pani luistimet naulaan ikimuistoisen kauden jälkeen. Hän kertoo äärimmäisten kulttuurierojen näkyneen jopa jäällä.
– Kerran yksi japanilainen luisteli päin. Kun heidän mittapuullaan olen aika isokokoinen ja kun hän tuli naama edellä olkakuppiin, hänen etuhampaansa putosivat siihen. Ajattelin, että jos hän ei käy kimppuuni, niin kyllä kohta joku heittää hanskat päälle – tai siis niin Suomessa olisi tehty.
Kukaan ei hypännyt. Pelin jälkeen kättelyn sijasta kumarrettiin viivalla. Kaiken kukkuraksi hampaansa menettänyt pelaaja meni pyytämään Skinnarilta anteeksi tapahtunutta.
Skinnari aloitti Japanissa opintojen ohella freelancer-toimittajan työt Etelä-Suomen Sanomissa ja Ilta-Sanomissa. Suomalaisena urheilumiehenä, joka tunsi Jari Litmasen ja useita muita Hollannissa pelaavia suomalaisia, hänen oli helppo tehdä juttuja etenkin jalkapallosta.
– Siihen aikaan oli tosi kovia suomalaisia pelaajia ympäri Eurooppaa, ja Jarin ura oli toki vailla vertaa. Litin jäähyväisottelu Ajaxissa oli jotain uskomatonta. Pelin jälkeen kaikki tiesivät, että tämä oli tässä. Stadion nousi seisomaan ja lauloi Jarin nimeä – sitä kesti kauan. Se oli jotain sellaista, mitä tuskin elämässäni enää koen suomalaisena urheilussa.
Ville Skinnari ei ole omasta mielestään vielä menestynyt, koska elämässä on paljon asioita, joita pitäisi vielä tehdä.
Keväällä 1999 koulut oli käyty, mutta tiedonnälkä pakotti Skinnarin käymään kaksivuotisen maisterin tutkinnon Lontoossa. Samoihin aikoihin elettiin startup-yritysten kulta-aikaa, ja yritysjohtaja Mårten Mickos halusi saada kauppaoikeudesta kiinnostuneen Skinnarin mukaan digitaaliseen pelialan yritykseen.
– Idea ei lentänyt, mutta se oli nuoren vastavalmistuneen juristin unelma-ammatti. Sain neuvotella valioliigajoukkueiden, F1-tallien ja rallimaailman kanssa tekijänoikeuksista.
Upea ura ulkomailla. Lontoosta oli asunto katsottuna ja hyvä työtarjous takataskussa. Herääkin kysymys: miten ihmeessä pitkään ulkomailla asunut mies palasi Suomeen?
– Olin Lahdessa käymässä 2000-luvun alussa, missä tapasin tulevan vaimoni ja lasteni äidin Tean.
Pitkälti hänen ansiostaan tulin sitten Helsinkiin, mistä lähtikin elämässä ihan uusi vaihe liikkeelle.
Vuosituhannen alun paluumuuttoon vaikutti palavan rakkauden ohella isän sairastuminen syöpään. Skinnari halusi olla lähempänä perhettään, ja maaliskuussa 2002 hänen esikoisensa syntyi. Kiireisen reissaajan arki mullistui.
– Jokainen, joka on tullut isäksi, tietää, mitä elämä on ennen sitä ja sen jälkeen. Toivoisin, että olisi enemmän aikaa. Haluan viettää perheeni kanssa mahdollisimman paljon aikaa, jotta en putoa perhettä kuvaavista maalauksista.
Nuoren perheen maisema vaihtui toisen pojan syntymän jälkeen, kun tuore isä sai pestin kehitysjohtajana Kuusamosta. Neljän vuoden pätkä siellä opetti ministerin mukaan paljon Pohjois-Suomesta, raja-alueista ja Venäjä-suhteesta.
Tuolloin vasta vähän yli kolmekymppinen Skinnari oli nähnyt ja kokenut poikkeuksellisen paljon. Hän oli kasvanut lapsena politiikkaan, joten oman kokemuksen kerryttyä siirtyminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sujui luonnostaan. Ministeri ei kuitenkaan nähnyt tätä luonnollisena jatkumona silloin.
– Kaikki kysyivät aina, että milloin sinä Ville lähdet politiikkaan, kun isäsikin oli poliitikko. Olin esimerkiksi antanut Iltalehdelle haastattelun asiasta ylioppilasjuhlapäivänäni otsikolla: "Ei koskaan politiikkaan".
Skinnarilla oli rutkasti tietotaitoa eurooppalaisista yhteiskunnista, ja SDP pyysikin häntä ehdokkaaksi eurovaaleihin vuonna 2003. Eduskuntavaaleihin häntä kosiskeltiin 2007 ja 2011, mutta molempina kertoina lakki päässä tehty päätös piti. Voi olla, että suunnanmuutoksen aiheutti Skinnarin lasten koulun lakkauttaminen 2012.
– Meille kerrottiin vanhempainillassa, että koulu lakkautettaisiin. Minä halusin tietää miksi. Yritimme ottaa yhteyttä kaupunginvaltuuston johtoon, mutta kenelläkään ei ollut aikaa keskustella. Ajattelin, että onpa Lahdessa isoja herroja.
Kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri lienee riittävän iso herra.
– Ympyrä tietyllä tavalla sulkeutuu, kun ne asiat, mitä silloin lähdin opiskelemaan ja opettelemaan 25 vuotta sitten, ovat käytännössä niitä, joiden parissa saan työskennellä päivittäin valtioneuvoston jäsenenä. Nälkää on vielä tehdä ja saada aikaan paljon.
