Jos Suomeen hyökätään, olisiko suomalaisten mielestänne puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta? Kyseessä on klassinen kysymys, jolla pyritään aika ajoin kartuttamaan kansalaistemme maanpuolustustahtoa. Yli 60 prosenttia suomalaisista on vastannut positiivisesti viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, eikä radikaalia vaihtelua ole ollut nähtävissä missään vaiheessa.
Samassa ajassa asevelvollisuusikäiset suomalaiset ovat muuttuneet kansainvälisemmiksi kuin koskaan. Matkustelu on yleistynyt, digitalisaatio on tuonut koko maailman kotisohvallemme ja kansallinen identiteetti on menettänyt merkitystään. Silti Pohjantähden alla asustelevien maailmankuvan osana on vuosi toisensa jälkeen yhtä vahvasti maamme itsenäisyyden turvaaminen. Mistä tämä kumpuaa?
– Suomessa minulla on aina ollut vapaus toteuttaa itseäni ja suuntautua haluamalleni alalle. Haluan taistella sen puolesta, että lapsillani olisi joskus yhtä hyvät lähtökohdat, vastaa alikersantti Erik Huuskonen Karjalan prikaatista.
Huuskonen toimii panssarintorjuntaryhmän johtajana ja kertoo pohdiskelleensa isänmaallisuuden merkitystä pitkään. Termi itsessään on hänen mielestään turhan leimaantunut, vaikka sen tausta-ajatus on hyvin jalo.
– Jo isälläni ja isoisälläni on palvelusajaltaan toverillisuuden kokemuksia, jotka itsekin tunnistan nykypäivänä. Kun lisää itsensä sukupolvien ketjuun, saa osakseen veljeyden tunteen, joka läpiluotaa koko Suomen väestön.
Veljeyden tunteita on kokenut myös puoliksi suomalainen kaartinjääkäri Nathan Dinatale, joka on asunut liki koko elämänsä Kanadassa. Dinatale palvelee vuoden miehistössä Kaartin jääkärirykmentin valmiusyksikössä. Vaikka hän ei puhunut juurikaan suomea ennen viime heinäkuuta, kanadalaiskasvatti on ollut aina ylpeä pohjoiseurooppalaisista juuristaan.
– Olin opinnoissani burnoutin partaalla, ja armeija tarjosi mahdollisuuden tehdä jotain aivan uutta. Olen pohtinut, että saatan jäädä tänne pitkäksi aikaa asumaan, joten minusta tuntui, ettei intin välistä jättäminen ole vaihtoehto. Saan täältä maistiaisen elämästä suomalaisten keskellä ja mahdollisuuden oppia kieltä paremmin.
Dinatale arvostaa suomalaisissa eniten rehellistä ja nöyrää asennetta. Hän uskoo tämän heijastelevan myös laajemmin valtionhallinnon ulko- ja turvallisuuspoliittisiin tahtotiloihin. Jo Dinatalen alokasyksikössä tämä tehtiin hyvin selväksi: tappava voimankäyttö on vasta kaukana suomalaisen maanpuolustuksen nykypäivän keinovalikoimassa.
– Se lähtee aivan ruohonjuuritasolta, sillä vaikkapa sotilaspoliisien tulee käydä taistelukentällä läpi usea vaihe ennen kuin he saavat käyttää asettaan. On hyvä, ettei suomalaisia sotilaita kouluteta liipaisinherkiksi.
Kaartinjääkäri Dora Tuominen ei pidä itseään sotahulluna, vaikka suorittaa naisten vapaaehtoista varusmiespalvelusta. Hän kokee palvelemisen samanlaisena velvollisuutena kuin se on miehillekin.
– Sota on aina epäonnistunutta politiikkaa, aivan vihoviimeinen keino. Jos meillä ei olisi vahvaa puolustusta, muut saattaisivat ajatella, että tuo Suomihan on helppo ottaa haltuun tuosta vaan.
Kaartinjääkäri Tuominen ei ole asepalveluksessa ensisijaisesti uusien kokemusten perässä vaan haluaa palavasti palvella kotimaataan. Hän aloittaa aliupseerikurssin huhtikuussa.
Enintään vuoden kestävä palvelus ja siitä saatavat kokemukset olivat vain pienessä osassa Tuomisen päätöksessä hakeutua asepalvelukseen. Hän toteaakin, ettei intti ole mikään valtion tarjoama elämyspuisto. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että sotilasvalan vannottuaan taistelijat ovat sitoutuneet henkensä uhalla puolustamaan kotimaataan.
Samoin ajattelee ryhmänjohtajan pestiään pähkäilevä ja sen hyvin tosissaan ottava alikersantti Huuskonen. Taistelutilanteessa hän motivoisi ryhmänsä jäseniä nimenomaan saavutettavien mahdollisuuksien kautta.
– "Kuolema silmissä" -asenteella ei saada hyviä tuloksia aikaan. Jos sotatilanteeseen joudutaan, sinne lähdetään dominoimaan eikä ainoastaan selviytymään.
Dominanssista puhui myös eräs yksikön kouluttaja Tuomisen alokasjoukkueelle jo varusmiespalveluksen ensimmäisinä päivinä: uusien tulokkaiden tuli valita, ovatko he susia vai lampaita. Sotatilanteessa tälle pohdinnalle ei olisi aikaa, vaan toiminnan tulisi olla määrätietoista ja vahvan isänmaallisuuden palon ohjaamaa.
– Itse valitsen suden hahmon. Katsoimme upean Taistelukenttä 2020 -videon samoihin aikoihin, kun tätä pohdintaa yhdessä kävimme. Se vain vahvisti ajatustani siitä, miten hyvin hommat täällä hoidetaan.
Huuskonen muistuttaa, että kysymys tappamisesta on sodassa rauhanaikaa yksinkertaisempi: taistelija joko kuolee tai selviytyy. Vaikka hän ei koskaan aio tappaa ketään, hyväksyy alikersantti roolinsa tässä kilpailuasetelmassa.
– En silti löydä tapaa oikeuttaa tappamisella mässäilyä tai turhan kärsimyksen tuottamista missään tilanteessa, oli kyseessä sitten siviilikohteiden tuhoaminen tai naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta, Huuskonen painottaa.
– Ihanteet ovat olleet Suomessa kautta aikain rauhanomaisia mutta historia väkivaltainen. Siitä voidaan päätellä, että joskus tarkoitus pyhittää keinot.
Taistelijan mieli -toimintakykyohjelma tuotiin osaksi varusmieskoulutusta Koulutus 2020 -uudistuksen mukana. Ohjelmalla pyritään kehittämään taistelijan kykyjä sekä kuormittavissa poikkeusoloissa että arkielämässäkin. Koronapandemia on kuitenkin sekoittanut useiden uudistusten käytäntöönpanoa. Kenttärovasti Janne Aallon mielestä on yhä epäselvää, mitä kohti Puolustusvoimat haluaa eettistä koulutustaan viedä.
– Se, miten vahvasti eettinen puoli saadaan liitettyä muuhun koulutukseen, vaihtelee joukko-osastoittain. Samoin merkittäviä eroja löytyy varusmiesten valmiudesta eettiseen pohdintaan; osa on saattanut tehdä asiat itselleen jo hyvin selväksi ennen palvelusta, kun taas osan kanssa on aloitettava lähes nollasta.
Aalto toteaa, ettei 6–11 kuukaudessa edes yritetä muuttaa kenenkään ajatusmaailmaa. Sen sijaan palveluksessa on tarkoitus antaa avaimet omaan henkilökohtaiseen pohdintaan sen pohjalta, mitä "firma" vaatii ja mitä se voi pahimmillaan yksilölle tarkoittaa.
– Pitää huomioida, ettemme ole palkka-armeijassa. Emme voi vaatia, että yksilöt käyttävät rutkasti omaa aikaansa vaikkapa tappamisen etiikan läpikäymiseen varsinkin, kun elämme niin syvällä rauhanajassa, Aalto selventää.
Kenttärovasti Aalto työskentelee Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen toimintakykyosastolla. Hän julkaisi vuonna 2016 väitöskirjansa ”Hyvä sotilas – oikea toiminta. Miksi asevoimissa opetetaan sotilasetiikkaa?”.
Kuva: Janne Karjalainen
Miten sitten selittäisitte varusmiehelle, milloin sotatilassa tappaminen on oikeutettua ja miksi?
– Sota ei ole enää niin yksiselitteisesti ilmaistavissa, että tuossa on raja, tuolla vastapuoli ja tässä me. Mikäli tällainen tilanne kuitenkin olisi, tulisi sen olla legitiimi eli Suomessa laillisen hallinnon toteama. Yhteiskunta on antanut Puolustusvoimille tietyn tehtävän, johon tappaminen voi valitettavasti myös kuulua, vaikkei se itsetarkoitus koskaan olekaan. Tämä perustuu eettisten teorioidenkin valossa siihen, että meillä on velvollisuus suojella muita ihmisiä.
Entä yksilön kannalta?
– Jos mietitään maanpuolustusta yleisesti, niin kuka meistä nykypäivänä omistaa jonkun fyysisen maaläntin, jota lähteä suojelemaan? Toisessa maailmansodassa se kuuluisa pienviljelijä Kannakselta puolusti maata paljon konkreettisemmassa merkityksessä. Nykyään uskon, että suomalaiset puolustaisivat ennemminkin jotain ideaalia abstraktiota: vapautta, ihmisoikeuksia, demokratiaa…
Aalto korostaa, että Puolustusvoimissa pyritään ylläpitämään tiettyä pelotetta, jotta sotaa ei koskaan syttyisi. Hänen mukaansa olisi moraalitonta jättää tekemättä varusmiehille selväksi suorasanaisesti, ettei pahin mahdollinenkaan ulottuvuus ole maanpuolustuksessa täysi mahdottomuus.
Kaikki siis lähtee siitä, että Suomessa on varusmiehille ja reserviläisille jotain tarpeeksi arvokasta – sellaista, jonka puolesta olisi jopa valmis uhraamaan henkensä tositilanteen tullen. Kenttärovasti Aallon mukaan se, miten isänmaallisuus koetaan, vaihtelee yksilöiden välillä reilusti. Siitä huolimatta leijonanosa saapumiserän 2/20 alokkaista vastasi kieltävästi kysyttäessä, onko typerää ajatella itsestään ensisijaisesti suomalaisena. Maailmankansalaisuus tai vaikkapa eurooppalainen identiteetti eivät ole siis vieneet sijaa kansallisylpeydeltä. Näin kaartinjääkäri Tuominen kuvailee tuntemuksiaan aiheesta:
– Jos saan joskus omia lapsia, voin antaa heidän kävellä kouluun ilman jatkuvaa pelkoa takaraivossa siitä, että joku kidnappaa heidät tai tunnilla aletaan räiskiä aseilla. Lisäksi ympärilläni puhutaan suomea, mikä on mielestäni ihanaa.
Aalto tähdentää, että oma henkilökohtainen elämä on kuitenkin tavalla tai toisella jätettävä sivuun isänmaan kutsuessa.
– Puolustusvoimien ammattihenkilöstön on oltava itse selkeästi perillä siitä, miksi kaikki tehdään, jotta voimme selittää vaikkapa peruskoulun opettajalle, puusepälle tai automekaanikolle, mitkä ovat tilanteen vaatimat reunaehdot. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että syvällä reservissä olleiden ammattietiikka jätetään sivuun ja tilalle otetaan käyttöön Puolustusvoimien vastaava. Se vaatii melkoista joustavuutta kaikilta osapuolilta.
Aallon mukaan monen maan asevoimissa opetetaan etiikkaa hyvin eri otteella kuin Suomessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa malli on kärjellään seisova kolmio. Palvelukseen tulevalle henkilölle opetetaan perusteet sotilaan säännöistä ja kansainvälisestä oikeudesta: "kun teet näin, et ainakaan loputtoman pahasti mokaa". Kun palveluksessa edetään, eettisiä asioita käsitellään aina enemmän, ja huipulla pohdintaa alkaa olla jo merkittävästi.
– Meillä taas on osin asevelvollisuusjärjestelmämme vuoksi käytössä eräänlainen pyramidi. Alokkaalla on saatavilla hyvin reilusti materiaalia, jos vain aikaa ja tukea pohdintaan annetaan. Mitä ylemmäksi portaikossa mennään, sitä vähäisemmäksi tämä valitettavasti käy.
