Kaikista ennakkoluuloista ja legendoista poiketen johtajakoulutus oli täynnä järkeä

Kun seisoin alkusyksyn sumussa jättimäisen reppuni ja sipulisäkin kanssa, tiesin olevani uuden alussa. Näin edessäni tuntemattoman yksikön, josta tulisi pian kotini. Ympärilläni pyöri valtavasti ihmisiä, joista suurinta osaa en ollut koskaan tavannut. Jos väittäisin, että uusi alku ei tuolloin jännittänyt minua, valehtelisin.

Jännitykseeni sekoittui myös paljon intoa – olinhan aloittamassa varusmiespalvelukseni tarunhohtoisen vaiheen, johtajakoulutuksen. Siitä olin kuullut edeltäviltä saapumiseriltä ja sukupolvilta kahdenlaista tarinaa, joissa molemmissa ajattelin olevan osa totuudesta.

Toisille johtajakoulutus tuntui olleen elämän hienoimpia kokemuksia, josta oli hyötyä vielä vuosikymmentenkin päästä. Samalla olin kuullut paljon vähemmän innostavia tarinoita pinkoista, rättisulkeisista ja tuntien telttaralleista.

Vaikka osa tarinoista kuulosti järjettömiltä, lähdin koulutukseen avoimin mielin. Olin jo osannut asennoitua niin, että jokainen "hajoaminen" kasvattaisi minua ja veisi minua kohti toistaiseksi kovin mystiseksi jäänyttä aikuisuutta.

Kun arki aliupseerikurssilinjamme kanssa lähti käyntiin, sain kokea yllätyksen: koulutus vaikutti kaikin puolin järkevältä. Pinkkoja ei enää tehty, olihan sinivalkoisen päiväpeitteen ruutujen loputon nysvääminen poistettu yleisestä palvelusohjesäännöstä jo vuosia sitten. Hiljalleen se poistuu myös yksiköiden käytännöistä.

Siivouspalvelusta ei myöskään saanut enää venyttää mielivaltaisin perustein, vaan se täytyi lopettaa päiväohjelman mukaisesti. Vapaa-aikamme alkoi jokaisena päivänä juuri silloin, kun se oli käsketty. Tulevia varusmiesjohtajia ei saanut myöskään juoksuttaa tupiin korjaamaan useaa kertaa peräkkäin ilman henkilökunnan lupaa.

Järjenkäyttö jatkui myös maastoharjoituksissa. Meitä ei hälytetty teltoista useaa kertaa yössä, sillä liiallinen väsymys olisi estänyt oppimisen seuraavan päivän tärkeissä aselaji- ja johtamiskoulutuksissa. Harjoittelimme toki asemiin menoa teltoista, mutta se tehtiin yöuniamme pilaamatta.

Seuraava askel koulutuspolullani oli Reserviupseerikoulu. Legendaarinen kurssi oli ollut tavoitteenani palveluksen alusta lähtien – olinhan altistunut kurssin ylistykselle jo kuukausia ennen palveluksen aloittamista.

Myös Suomen suurimmassa johtajakoulussa asiat tehtiin järkevä koulutus edellä. Vaikka RUK on suomalaisen varusmieskulttuurin mekka, myös siellä monet perinteet on jätetty elämään vain armeijatarinoihin. Yksikkömme johto teki hyvin selväksi, että epäasiallista käytöksestä on odotettavissa rangaistuksia.

Koulutuksen ja kasarmiarjen järkevöittämisessä henkilökunnalla on kaikki avaimet käsissään. Hölmöilevät varusmiesjohtajat saa kyllä kuriin, mikäli niin haluaa.

Aliupseerikurssillamme viikkopuhuttelun jälkeen varusmiesjohtajat käskettiin pois luokasta. Heidän poissaollessaan saimme kertoa henkilökunnalle, miten arkemme johtajien kanssa sujui. Toimme esille palautteita suihkuvuoroista huonosti pidettyihin koulutuksiin.

Jokaisessa keskustelussa johtajia myös kehuttiin. Kerroimme heidän olleen asiallisia, ammattitaitoisia ja pitäneen kiinni sovituista asioista. Pidimme heidän toimintaansa oikeana siitä huolimatta, että he korjauttivat varustuksemme pienimmätkin virheet ja käskivät toistamaan epäonnistuneet suoritukset kyllästymiseen asti.

Palautekeskusteluista muistan edelleen kouluttajamme sanat, jotka ovat jääneet mieleeni yhtenä järkevimmistä kuulemistani ajatuksista koko palvelukseni aikana. Hän kertoi tavoitteekseen "poistaa katkeruus varusmiespalveluksesta".

Hän oli mielestäni asian ytimessä. Suurin osa epäterveistä toimintamalleista perustuu vuosikymmeniä vanhoihin perinteisiin, joiden kokemisen varusmiesjohtajat ovat kostaneet seuraavalle saapumiserälle. Vaikka näitä ketjuja on pyritty katkaisemaan, muutos tapahtuu hitaasti – varusmieskulttuuri ajaa usein palvelusohjesääntöjen yli.

Vaikka en ole aina joutunut katkeruuden ketjun seuraavaksi kärsijäksi, sotilaan olotilat – kylmä, märkä ja väsymys – ovat tulleet tutuksi ilman turhia perinteitäkin. Olen maannut poterossa kahdenkymmenen asteen pakkasessa, marssinut kymmeniä kilometrejä ilman unta ja ruokaa sekä nukkunut öitä itse rakennetussa tilapäismajoitteessa – harjoittanut toisin sanoen perinteistä sotilastoimintaa.

Vaikka vanhaa koulukuntaa kehitys saattaa hirvittää, johtajakoulutus ei ole pilalla. Matkalla kaartinjääkäristä upseerikokelaaksi olen oppinut valtavan paljon itsestäni, johtamisesta ja sodankäynnistä.

Se taitaa lopulta olla johtajakoulutuksen tavoite.