Kahdeksas kerta

Heikki Alinen on vastuussa suomalaisten kehitysapuprojektien toteuttamisesta Etelä-Libanonissa. Vaikein asia rauhanturvaajalle on pitkät ajat erossa perheestä.

Kapteeni Heikki Alinen ohjaa autoa kohti Etelä-Libanonissa sijaitsevaa Aitarounin kylää. Matkaa Israelin puolelle on linnuntietä noin neljä kilometriä.

Alinen on alueella toimivan suomalais-irlantilaisen pataljoonan yhteistyöupseeri. Hänen tehtävänään on luoda yhteistyösuhteita paikallisten viranomaisten kanssa.

Suhteita luodaan ennen kaikkea kehitysapuprojektien avulla.

– Projektit eivät ole se pääasia, vaan se että saadaan yhteys paikallisiin viranomaisiin. Näiden projektien tiimoilta päästään tapaamaan heitä, Alinen sanoo.

Olemme matkalla irlantilaisrahoitteisen puiston vihkitilaisuuteen. Matkan varrella näemme esimerkiksi suomalaisten osittain rahoittamat vedenpuhdistamon ja jalkapallokentän.

Kunnallistekninen osaaminen on Alisen mukaan alueella vaatimatonta ja  infrastruktuurin kehittäminen on ollutkin yksi suomalaisen avun painopisteistä. Rahoitus tulee ulkoministeriön kehitysapurahoista. Projekteihin pitää löytyä myös paikallista rahoitusta ja niiden pitää aidosti tukea alueen kehitystä.

Vihkitilaisuuteen osallistuu noin 30 paikallista virkamiestä ja siviiliä. Juhlapuheissa myös Suomen hallitusta kehutaan urakalla.

Alinen tuntuu nauttivan luottamusta ja arvostusta paikallisten keskuudessa. Moni tulee tervehtimään ja vaihtamaan kuulumisia kielimuurista huolimatta.

Uskontojen sekamelskassa

Nyt 57-vuotias Alinen on suorittamassa kahdeksatta rauhanturvaamiskomennustaan. Mukaan mahtuu kaksi kierrosta Kosovossa ja kaksi Bosniassa. Libanonissa Unifil-operaatiossa hän oli ensi kertaa mukana vuosina 1992–93.

Silloin tilanne oli Alisen mukaan aivan toisenlainen. Pataljoona kykeni esimerkiksi sulkemaan koko alueen ja tarkastamaan ajoneuvoja.

– Nykyinen Unifil on muuttunut enemmän valvonnaksi ja havaintojen tekemiseksi.

Alinen oli mukana myös Tilinteoksi kutsutun selkkauksen aikana vuonna 1993. Tuolloin Israelin tykistö moukaroi Etelä-Libanonia viikon ajan.

– Silloin oli sellaisia tilanteita, että jouduttiin menemään oikeasti suojaan. Epämiellyttävää se oli, mutta en oikeastaan tuntenut olevani vaarassa.

Paikallisten tapojen omaksuminen vie oman aikansa.

– Ensimmäisellä missiolla ajatteli, että yrittää opetella ymmärtämään kulttuuria, mutta nyt kahdeksannella voi todeta, ettei se niin vain onnistu.

Alinen huomauttaakin, että Etelä-Libanon on varsin vanhoillista aluetta, jossa eletään vanhojen traditioiden ja uskontojen sekamelskassa.

– Asioihin tutustumalla voi kuitenkin päätellä syy–seuraussuhteita, miksi asiat ovat täällä niin kuin ovat, Alinen kertoo.

Alisella on toki omat käsityksensä syistä ja seurauksista, mutta niitä hän ei sano ääneen.

– Mieli tekee monestikin sanoa kaikenlaista, mutta se pitää jättää siihen aikaan, kun ei ole enää sidoksissa mihinkään. Sitten voi kertoa ja kirjoittaa vaikka kirjan.

Suurin sankari on vaimo

Viime aikoina Etelä-Libanonissa on vältytty levottomuuksilta, mutta alue on silti virallisesti sotatilassa. Alinen kulkee paikallisten joukossa viikoittain, eikä hänen ole tarvinnut pelätä oman turvallisuutensa puolesta.

– Vaara on tietysti joka paikassa olemassa, ihan samalla tavalla Suomessakin. Perheestä erossa oleminen on kuitenkin täällä se kaikkein vaativin juttu.

Alisella on kotona vaimo, kolme aikuista lasta ja koira.

– Silloin ensimmäisellä reissulla lapset olivat 5-, 3- ja 2-vuotiaita. Se ei perheen kannalta varmaan ollut kaikkein paras mahdollinen valinta. Työn sankari sillä reissulla oli vaimo siellä kotona, ja niin oikeastaan kaikilla muillakin reissuilla.

Yhteydenpito kotiin on toki vuosien varrella helpottunut huomattavasti. Ensimmäisellä reissulla kirjeen sai lähtemään kotiin kerran viikossa.

Nykyisin tekstiviestit vaihtuu muutaman tunnin välein ja Skype-puheluihin on mahdollisuus päivittäin.

Kotona ollessaan Alinen pyrkii korvaamaan menetettyä aikaa ihan perinteisiä kotiaskareita tekemällä, jotta vaimolle jää aikaa omille jutuilleen.

Alinen jäi eläkkeelle aktiivipalveluksesta vuonna 2009. Omakotitalon korjaukset pitivät hänet kiireisinä hetken aikaa, mutta aloilleen hän ei osannut jäädä. Sotilaan elämästä on hänen mukaansa vaikea luopua.

– Ei elämä voi olla sitä, että herää, käyttää koiran ulkona ja sitten vaan on. Niin kauan kuin kroppa ja kuuppa kestävät, tehdään niin kuin jääkärit sanovat, että täysillä päin ja paareilla takaisin.

Tulevaisuuttaan Alinen ei jaksa miettiä liikaa, koska se vain nostaa stressitasoa.

– Elämää pitää elää kuin terrieri, se ei murehdi huomisesta. Se vain tekee asioita.