Jututtavatko ihmiset enää varusmiehiä?

Aloittaessani palvelukseni viime tammikuussa sain ensimmäistä kertaa päälleni kurkkusalaatin, eli tummanvihreän maastokuvioisen M05-lomapuvun. 

Kun lähdin muutaman viikon jälkeen varuskunnan porteista ensimmäisille viikonloppulomille, minut oli jo koulutettu liikkumaan ihmisten ilmoilla sotilaspuvussa.

Oli kerrottu, kuinka kaulus taitetaan, lahkeet kääritään, taskut pidetään kiinni ja maihinnousukengät kiillotetaan.

Univormussa pitää olla edustava, sillä se herättää huomiota, ja ensimmäisellä kotimatkalla tunsin vastaantulijoiden katseet jännitävinä. Valmistauduin mahdollisiin juttukavereihin, joita ei kuitenkaan silloin tullut – eikä vähään aikaan.

Ruotuväki julkaisi viime marraskuussa reportaasin junamatkasta, jossa selvitettiin, houkutteleeko maastopuku ihmisiä tulemaan varusmiesten puheille. Tuloksena kanssamatkustajat toisensa jälkeen tulivat puhumaan lehtimiehille. 

Siksi yllätyinkin siitä, ettei kukaan kotikunnan puolella mennyt kiinnostuksessaan univormupojan tarkkailua pidemmälle.

Olisihan se pitänyt arvata. Eihän pääkaupunkiseudulla kukaan puhu tuntemattomille. Julkisessa liikenteessä ihmiset pitävät huolta omista asioistaan. Suomalaiset jättävät toisensa rauhaan.

Kotiväki kuitenkin kehotti olemaan valppaana ulkona liikkuessa, sillä ei voi koskaan tietää, mitä aikeita tai kaunoja kulman takana lymyilevillä hahmoilla saattaa olla. Onko maastopuvussa liikkuminen tosiaan vaarallista?

Hiljalleen alkoi kuitenkin tapahtua, eikä suinkaan mitään pahaa. Yllätyin positiivisesti, kun kevään tullen talviuniltaan heräänneet suomalaiset tulivat juttusille. 

Kysyttiin aamuja, tiedusteltiin tehtävää ja ajatuksia palveluksesta, kerrottiin omista kokemuksista eli kaikki perinteiset keskustelunavaukset käytiin läpi moneen kertaan.

Tämä on ihmeellistä, ajattelin, helsinkiläiset puhuvat ventovieraille julkisilla paikoilla! Monenlaiset, tavalliset ihmiset, kiinnostuivat varusmiehestä, ja uskaltautuivat puheille. 

Oma suhtautumiseni saattaa olla kovin poikkeuksellinen. Olen maanmiehiini verrattuna puheliaampi; oikea small talkin ystävä, joka kaihtaa kiusallista hiljaisuutta. En pidä kohtaamisia tunkeilevina, vaan minulle ne osoittavat jotain täysin muuta.

Keskusteluista tulee ilmi, että suomalaiset arvostavat varusmiespalvelusta ja suhtautuvat myönteisesti varusmiehiin. Omakohtaiset kokemukset kertovat minulle julkisesta mielipiteestä paremmin, kuin median uutisointi tai mielipidemittaukset maanpuolustuksesta.

Asenteet Puolustusvoimia kohtaan ovat Suomessa poikkeukselliset maailman mittakaavassa, sillä niin monella meistä on henkilökohtaista kosketuspintaa palvelukseen asevelvollisuuden kautta.

Siviilissä ihmiset ymmärtävät, että tavalliset nuoret pukevat taustasta riippumatta ylleen maastopuvun ollessaan maan palveluksessa.

Puolustusvoimat eivät ole niinkään etäinen joukko ammattilaisia, vaan tuttu toimintaympäristö sadoille tuhansille reserviin kotiutuneille.

Varusmies ei siis ole kummajainen. Lomapuvun nähdessään suomalaiset tajuavat välittömästi kuka, mitä ja missä. Se harvinaisuus rohkaisee puheille matalammalla kynnyksellä, sillä ensimmäiset sanat löytyvät helposti.

Jotkut kiittävät palveluksesta, toiset haluavat kuulla varusmiehen omia ajatuksia. Yllättävän harvoin olen kokenut olevani vain kohde monologille nostalgisista inttimuistoista.

Minusta on tullut näkyvä, ja koti- tai paluumatkalla olen kohtaamisen jälkeen reipastunut, ja tuntenut enemmän ylpeyttä jokaista aamua kohtaan. Kotirintama on peukut pystyssä tukena.