Juha Miedolle jäi varusmiespalveluksesta maailman paras kuva

Suomalainen hiihtoyleisö on tottunut menestykseen, mutta tänä vuonna penkkiurheilijoille ei juuri juhlan aiheita tarjoiltu. Seefeldin maailmanmestaruuskisoista oli tuomisina vain yksi pronssimitali, vaikka edelliskausi antoi odottaa parempaa. Olympiavoittaja Juha Mieto seurasi päättynyttä hiihtokautta tiiviisti.

– Pikkuisen on ollut tämä kausi suomeksi sanottuna mollivoittoinen. Jos ottaa vielä Krista Pärmäkosken ja Iivo Niskasen suoritukset pois, niin kyllä se on ollut tosi huono kansainvälisesti, tiivistää arvokisojen kestomenestyjä.

Miedon mukaan avaimet parempaan vauhtiin löytyvät riittävästä palautumisesta.

– Harjoittelun ja levon suhde ei ole oikea. Ennen oli sellainen sanonta, että harjoituksella kunto laskee ja levolla se nousee. Kun on hyvin harjoitellut, niin pitää olla jo edellispäivänä ennen kisaa sellainen tunne, että piru kun pääsisi jo ladulle. Ja sitten sukkuroit vaan ittes hurmostilaan!

Suomalainen hiihtovalmennus nojaa tällä hetkellä vahvasti tieteelliseen ja tutkimukselliseen selkärankaan, vaikka menestyneitä kokemusasiantuntijoita on hiihdonkin osalta maa täynnä. Mietoa ihmetyttää, miksi Suomessa ei hyödynnetä entisten urheilijoiden ammattitaitoa laajemmin.

– Ne jotka on itse joskus kilpaillut, niin niillä olisi paljon annettavaa näissä asioissa. Joskus on ihmetyttänyt, että miksi ei tätä osaamista hyödynnetä. Norjassa ja Ruotsissa sitä hyödynnetään, hän harmittelee.

 

Monipuolisuus on yksi nykypäivän harjoittelusta puuttuva tekijä. Mieto kertoo, miten hän nuorena kestävyysurheilijana parjäsi muun muassa juoksussa.

– Cooperin testissä paras tulos oli 4060 metriä. Kyllä juoksu oli minulle aika hyväkin laji, mutta ne muut 1949-syntyneet olivat niin mahdottoman kovia. Siellä oli Tapio Kantanen, Lasse Viren, Pekka Päivärinta...

Nuorten kisoissa hiihtäjälegenda tosiaan kilpaili varsin legendaarisessa seurassa.

– Muistan, kun vuonna 1969 olimme Alajärvellä maastojuoksun SM-kisoissa nuorten sarjassa. Ei minulla ollut tarkoituskaan siinä pärjätä, mutta puolentoista kilometrin jälkeen karkasin yhden toisen kanssa siitä porukasta. Lasse Viren sen kisan sitten voitti, mutta vasta muutama vuosi sitten selvisi, että se toinen karkulainen oli Pekka Päivärinta. Pekka muisteli, että me karkasimme silloin porukassa ja pilasimme molemmat juoksumme, Mieto nauraa.

 

Mieto nostaa myös esille, että nykypäivän urheilua ohjaa pitkälti raha. Rahan mukana kilpailuista on kadonnut pala urheilun ja liikkumisen iloa.

– Siihen aikaan ei kukaan ajatellut, että kun tässä muutaman vuoden hiihtää, niin saa eläkerahat kasaan. Silloin oli tietynlainen huumori olemassa. Tottakai me verissä päin taistelimme, mutta jos toinen oli parempi niin ajattelimme vaan, että huomenna on taas uusi päivä.

Hyvänä esimerkkinä "tietynlaisesta huumorista" toimii tarina lähes 40 vuoden takaa.

– Vuonna 1980 meillä meni Thomas Wassbergin kanssa molemmilla huonosti Kiirunan 30 kilometrin kisassa. Me hiihdimme sitten hissun kissun maaliin ja söimme yleisön kanssa makkaraa välillä matkalla. Se vaan osoittaa sen, että silloin oli jotain huumoria mukana. Ja mehän olemme Wassbergin kanssa tänä päivänäkin hyviä kavereita.

 

Rehtiä urheiluhenkeä kuvaa myös Miedon ele nuorta yhdysvaltalaista hiihtäjää kohtaan Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1976. Mieto työnsi 50 kilometrin kisassa uuvahtaneen Bill Kochin erään mäen päälle kisan loppupuolella.

– Hän oli 20-vuotias silloin ja hiihti sellaisilla hylkeennahkaisilla karvapohjasuksilla. Kisan lopussa Bill sitten sammui kuin saunan lyhty ja hiihdin hänet kiinni. Minä työnsin hänet yhden mäen päälle, ja siitähän tuli legenda. Sain siitä myös CIFP:n reilun pelin palkinnon, joka jaettiin minulle Pariisissa Unescon päämajassa.

Palkinnon vastaanottaessaan Mieto päätti jälleen hieman soveltaa.

– Olympiakomitean pääsihteeri Kosti Rasinperä kirjoitti minulle kiitospuheen, mutta minä sanoin siellä tilaisuudessa tulkille, että kun nämä ovat kaikki ulkomaalaisia niin minä puhun omalla tyylilläni ja lue sinä se teksti siitä lapusta. Se tuli sitten kuitenkin Suomessa uutisissa se minun puhe, mutta olipahan ainakin luontevampi sillä tavalla, Mieto muistelee.

– Minun mielestä elämä ja maailma on mennyt täällä Suomessa liian nopeasti liian hyväksi. Sitä tulee helposti veteläksi. Minulla on aina ollut sellainen asenne, että työ on suurin nautinto, Mieto pohtii.

Varusmiespalveluksesta olympiavoittajalle on jäänyt positiiviset muistikuvat. Reservin vääpeli Mieto lähti aikoinaan palvelukseen nuorena lupaavana urheilijana.

– Tykkäsin kovasti olla armeijassa. Minulla jäi 43 päivää lomia käyttämättä!

Palvelusajaksi valikoitui 11 kuukautta, joka oli tuohon aikaan pisin palvelusaika.

– Menin palvelukseen viikkoa ennen juhannusta vuonna 1969 urheilujoukkoihin Kajaaniin, ja toukokuussa 1970 pääsin kersanttina pois. Siellä oli silloin mäkimiehet, ampumahiihtäjät, slalom-miehet ja hiihtäjät.

Paikka urheilujoukoissa ei kuitenkaan tarkoittanut helpotusta palvelusarkeen.

– Muistan aina kun joukkueenjohtajamme lausui ensimmäisellä oppitunnilla, että jos te kuvittelette, että te olette tulleet tänne urheilemaan, niin erehdytte. Meillä oli kaikki samat sotaharjoitukset ja sulkeisharjoitukset kuin muillakin, mutta ne olivat vaan tiiviimmässä muodossa. Tykkäsin siitä, että se oli räväkkää meininkiä.

 

Fyysisesti armeijan arki ei haastanut nuorta urheilijaa, sillä taustalla oli monipuolista työtä ja harjoittelua.

– Minulle jäi maailman paras kuva armeijasta. Olin urheillut ja tehnyt puusepän hommia sekä maataloushommia monta vuotta ennen palvelusta, ja sitähän oli hirmuisessa kunnossa silloin. Sitten kun menin armeijaan, niin sehän oli minulle lepokoti.

Miedon tunnetuin tavaramerkki lienee hänen partansa, jota ei luonnollisesti vielä varusmiesaikoina ollut.

– Silloin oltiin ilman partaa, mutta armeijan jälkeen kasvatin heti. Sitten seuraavaksi ajoin sen, kun Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen sanoi ennen vuoden 1972 olympialaisia, että kisoihin ei ole asiaa, jos on parta. Minä nuorena ja innokkaana urheilijana uskoin tietysti, mutta myöhemmin sitten selvisikin, että eihän Kallu tosissaan ollut, Mieto muistelee.

 

Tarinoita palvelusajalta on jäänyt mieleen paljon. Varusmiehen arki on muuttunut melkoisesti 50 vuoden aikana.

– Kerran oltiin Lieksassa sotaharjoituksessa ja joukkueenjohtaja yöpyi meidän teltassa. Minun tehtävänä oli puhaltaa hänen ilmapatjansa täyteen, ettei joukkueenjohtajan tarvitse märällä nukkua. No minä sitten kaivoin sitä suukappaletta hänen repustaan, mutta sieltä osuikin käteen sellainen kolmen vartin viinapullo. Joukkueenjohtaja totesi vaan että, jaahas, otetaanpa pienet huikat, Mieto nauraa.

Toisaalta meno osasi olla myös rajua, kuten tarina samaisesta Lieksan harjoituksesta kertoo.

– Lähdimme yötä vasten kaikki teltat ja rensselit mukana metsään jalkamarssille. Räntää tuli ja meillä oli pyörätkin mukana talutettavana. Jossain vaiheessa joukon perältä tuli sitten tieto, että nyt ei jaksa. Joukkueenjohtaja vaan totesi, että korpi korjaa omansa, ja kuinka ollakaan, kaikki jaksoivat loppuun asti.

 

Miedon varusmiesaikana kilpailtiin myös hiihdon maailmanmestaruuskisat, joista hän itse jäi ulos vain niukasti. Kurikan jätti kertoo, että pilkettä oli sopivasti silmäkulmassa niin varusmiehillä kuin henkilökunnallakin.

– Talvella 1970 oli hiihdon maailmanmestaruuskisat Tsekkoslovakiassa ja meidän joukkueenjohtaja vei meidät kiusallaan metsäkeikalle juuri miesten viestin aikana. Minä sitten katkaisin suksen ensimmäisessä ojan ylityksessä ja sain lähteä vaihtamaan sitä kasarmille. No tottakai menin katsomaan ensin viestin kaikessa rauhassa televisiosta ennen kuin palasin aika lailla myöhässä sinne metsään takaisin, Mieto nauraa.

Lopulta kersantin natsatkin tulivat rintaan etuajassa.

– Tatran kisojen jälkeen hiihdettiin sellainen Suomi-Neuvostoliitto sotilasmaaottelu, jossa oli mukana kolme kovaa maailmanmestaruuskisojen hiihtäjää molemmista maista. Minä olin sitten mukana varusmiehenä ja olin koko viestin nopein, niin että prikaatin komentaja ylensi minut vaihtoon tullessani alikersantista kersantiksi.

Palvelukseen urheilujoukoissa kuului myös lajiharjoittelua, mutta sekään ei aina sujunut kommelluksitta.

– Joskus joulukuun aikoihin olimme Sodankylässä harjoitusleirillä ja siellä hiihteli siihen aikaan myös entinen puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen. Meitä harmitti, kun se hinkkasi hissun kissun siinä edessä, emmekä me voineet oikein kenraalia ohittaa. Saimme sitten jossain vaiheessa ohjeet, että pitää huutaa perältä kovalla äänellä: herra kenraali, saako ohittaa. Ja siltikin me kiersimme aika kaukaa hangen kautta, Mieto muistelee.

– Terapiamielessä teen vähän freelance-hommia ja sitten sauvakävelyä ja metsähommia. Vanhoilla menetelmillä teen edelleen klapeja, sillä se on minulle nautinto. Moottorisahalla ja klapikoneella jos touhuaa, niin nehän on hemmetti päivässä tehty, Mieto nauraa

Kansanedustajanakin toiminutta Mietoa mietityttää nykypäivän varusmiespalveluksessa muun muassa keskeyttäjien suuri määrä.

– Siihen aikaan asepalvelus oli mieheksi kasvamisen aikaa. Puolustusvaliokunnassa ollessani minua kyllä ihmetytti moni asia tässä nykypäivän meiningissä. Ei meidän aikana kukaan rutissut sillä tavalla kuin nyt.

Erityisesti varusmiesten heikko kunto huolettaa kovaa urheilumiestä.

– On se touhu löystynyt. Siinä on tietysti se taloudellinenkin puoli, kun nykyään ollaan paljon viikonloppuja vapaalla, mutta onhan nykypäivän varusmiehet huomattavasti huonompikuntoisia kuin mitä julkisesti edes kehdataan sanoa, Mieto kertoo ja jatkaa.

– Siihen aikaan sakki oli kauttaaltaan niin paljon kovemmassa kunnossa. Onkohan nämä nykypäivän urheilijatkaan niin kovassa kunnossa kuin ennen vanhaan, kun kaikissa urheilusuorituksissakin varotaan niin tarkkaan? Nykyään mennään kyykkyynkin oikeassa asennossa.

 

Nuorille varusmiehille Kurikan jätti jakaa elämänviisautta oman urheilu-uransa kautta. Luovuttaminen ei Miedon mukaan ole vaihtoehto, tuli vastoinkäymisiä sitten urheilussa, varusmiespalveluksessa tai muuten vaan elämässä.

– Tappioiden jälkeen joskus menin ihan peilin eteen ja irvailin vähän sille äijälle. Johonkin se raja on aina vedettävä, jää sitten aliupseerikoulusta yhden pisteen päähän tai olympiakullasta sadasosan päähän. Pitää aina muistaa, että ei se sen vika ole, joka voitti minut sadasosalla. Omega mittaa ja se on lahjomaton, Mieto nauraa ja jatkaa.

– Vastoinkäymisiä annetaan vähän enemmän niille, jotka sen todella jaksavat parhaiten kantaa. Jos minäkin olisin aikanaan hermostunut ja keksinyt kaikkia selityksiä, niin olisin saanut jälkeenpäin hävetä.

 

Pääsiäisen aika on Miedolle erityisen mukavaa, sillä jokavuotinen mämmiperinne jatkuu tänäkin vuonna. Perinneherkkua kuluu suorastaan uskomaton määrä.

– 40 rovikkoa sitä menee, mutta olen jo 18 syönyt. Olen aloittanut ajoissa, ja se määrä tulee syötyä kokonaisuudessaan tässä pääsiäisen tienoilla. Siinähän voi kestää vaikka 40 päivää, niin silloin se ei ole kuin rasia ja päivä.

Hiihtolegenda on myös inspiroinut muita suomalaisia syömään pääsiäisherkkua.

– Minuun on ympäri Suomen ottanut ihmisiä yhteyttä, että he syövät myös 40 rovikkoa.

Ehdotuksista huolimatta mämmiä ei ole vielä lähdetty viemään ulkomaille, vaikka mainoskasvokin olisi jo valmiina.

– Minä olen yrittänyt houkutella myyntimiehiä, että Saksaan voisi yrittää viedä sitä. Kyllä se varmaan saksalaisiin purisi, Mieto arvioi.