Jouluksi kotiin

Vaikka jouluaattoon on vielä kuukauden päivät, Sirkka Raunolan ruokapöytä on jälleen koreana. Pannukahvi, pullat, karjalanpiirakat ja tähtitortut ovat tarjolla kynttilöiden valaistuksessa.

Elokuussa sattunut aivoinfarkti ei ole pysäyttänyt 89-vuotiasta teräsrouvaa: vieraat saavat nauttia hänen omista kokkauksistaan. Pöydän antimet luovat tupaan lämpöisen tunnelman ulkona tihkuvasta sateesta huolimatta.

Sirkka ja kivenheiton päässä asuva Kirsti Raunola hiljentyvät kahvikuppien äärellä muistelemaan lapsuutensa jouluja. Uutuuttaan kiiltävistä lahjoista ei voinut tuolloin edes unelmoida, mutta molemmilla oli talvi- ja jatkosodan vuosina sama joululahjatoive: rauhaa päälle maan.

Etelä-Karjalan Parikkalassa syntynyt Sirkka joutui jo nuorena tyttönä kokemaan sodan vaikutukset. Tyrjän kylässä sijainnut synnyinkoti jäi taakse vuonna 1940, kun alue luovutettiin Neuvostoliitolle.

– Muutimme sukulaistemme luo Saarikylään, olin silloin 13-vuotias. Heidän kotinsa oli jäänyt Suomen puolelle, meidän sijaitsi kolme kilometriä rajan toisella puolella, hän kertaa.

Paluu lapsuuden maisemiin tapahtui sittemmin aika ajoin, kun Sirkka kävi isoveljensä kanssa hoitamassa lehmiä ja tekemässä maatalon töitä. Vaikka eläminen pelon kanssa oli arkipäivää, joulu sai lasten ajatukset vaihteeksi muualle.

– Isäni oli sodassa ja veljeni vapaaehtoisena Parikkalan Harjulinnassa suojeluskunnassa, joten perhe ei ollut täysin koossa. Ja vaikka olimme evakossa kotoa, joulu on aina lapselle joulu, Sirkka toteaa.

– Kotona vietetyissä jouluissa ja evakkojouluissa oli toki valtava ero.

Tiukoista ajoista huolimatta kinkku ja erilaiset laatikot olivat osa jouluperinteitä. Sika teurastettiin joulun alla ja siitä riitti syötävää pitkälle talveen asti.

– Ruokaa kyllä oli, kahvista oli oikeastaan vain puutetta. Teimme kahvia esimerkiksi rukiista ja voikukan juuresta, Kirsti kertoo.

Sulkavalla Etelä-Savossa varttunut Kirsti muistaa saaneensa joululahjoiksi muun muassa piparkakun, lapaset ja sukat. Sirkka yllätettiin joskus kengillä, joiden parissa paikallinen suutari oli ahkeroinut kahden viikon ajan.

Lahjojen lisäksi lasten joulutouhuihin kuului luonnollisesti leikki, johon ei aina ollut mahdollisuutta. Iltaisin ikkunoihin oli laitettava pommitusten pelossa pimennysverhot, jolloin lapset yrittivät lukea hämärässä.

– Joulupäivänä emme päässeet ulos leikkimään, koska joulua tuli kunnioittaa. Tapaninpäivänä saimme hyppiä ja riehua kunnolla, Kirsti sanoo hymyillen.

Jouduttuaan kerran evakkoon, Sirkan perhe kohtasi saman koettelemuksen vielä kahdesti myöhemmin. Hän huokaa, että rankoista ajoista toipuminen kesti aikansa. Maanteitä pitkin kiemurtelevat evakkojonot ja hangessa jäätyvät lehmät eivät unohdu.

Vuosikymmeniä myöhemmin hän vieraili sisarustensa kanssa kotitilalla, joka oltiin pantu täysin maan tasalle. Samaiselle alueelle oltiin sittemmin rakennettu varuskunta.

Oman kodin perhe sai vasta vuonna 1948, jolloin he pääsivät muuttamaan viidenkymmenen hehtaarin tontille rakennettuun omakotitaloon.

Vuotta myöhemmin Sirkka oli päätynyt monen mutkan kautta nykyiselle asuinpaikalleen Kerimäelle. Hän toimi tarkkailukarjakkona ja kiersi tilalta toiselle. Eräässä talossa hän tapasi tulevan elämänkumppaninsa Viljon.

Pari vaihtoi sormuksia vuonna 1953 ja avio-onni kesti kuuden vuosikymmenen ajan. Tammikuussa 2013 Viljo nukkui pois jättäen jälkipolville sivukaupalla muistelmiaan sota-ajalta. Huolellisesti kirjoitetut vihkot sisältävät niin lauluja kuin yksityiskohtaisia tunnelmia tositilanteista.

Rintamalla Viljo vietti vuodet 1941–1944, joukko-osastonaan Uudenmaan rakuunarykmentti. Hänen perusyksikkönsä oli toinen eskadroona, jota kutsuttiin myös Kuoleman eskadroonaksi. Rykmentti kuului jatkosodassa ratsuväkiprikaatiin.

19-vuotiaana alkanut matka vei Viljon Lappeenrannan rakuunakoulutuksesta aina Äänisen rantojen kautta Karjalan kannaille. Samanaikaisesti hänen Tapani-veljensä oli niin ikään rintamalla.

Ensimmäisen rintamajoulunsa Viljo muistaa hyisen kylmänä. Harvinaisen heikko ruokapuoli jäi miehen mieleen talvelta 1941.

– Paleltuneita perunoita ja kaaleja, mitä lie se liha ollut? Ruis- ja hirssijauhovelliä, jotakin mehua vellin käysteeksi. Teenlehtisaikkaa ja korvikekahvia. Joukkueemme muonamikko kävi hakemassa kuivamuonat ja teki tasajaon miesten kesken.

– Näkkileipää tuli vajaa levy, sokeria 4–5 palaa, juustoa melkein läpinäkyvä viipale ja samoin voiannos oli sellainen. Ei siinä paljoa kiloja karttunut – tyhjää siinä pieras!

Kotijoulua Viljo pääsi viettämään heti seuraavana vuonna. Syystalvi oli vierähtänyt sairastelun merkeissä, joten perheen tapaaminen oli tervetullut piristys sotilaan arkeen.

– Kipua rinnassa ja keuhkoja pisteli, en olisi oikein jaksanut olla palveluksessa. Sattui olemaan eskadroonassa joukkolääkärintarkastus. Valitin sairaudestani. Torvella kuunteli, ei antanut oikeutta jälkitarkastuksiin. Keppiä sain.

– Tuosta sairastelusta laihduin ainakin 15 kiloa. Toivuin siitä kuitenkin vähitellen ja hommat sujui kuin ennenkin. Lomavuoronikin tuli taas, sattui vielä joulun aikaan. Sain olla 17.–26.12.1942 kotona omaisten luona.

Viimeisen rintamajoulunsa Viljo vietti siirtyen Äänisen reunalla sijaitsevasta kyläpahasesta Kanneljärvelle Sykiälään. Joulukuun loppupuolisko kului muuttamiseen, mutta uutta vuotta juhlistettiin koko joulupyhien edestä.

– Kylässä oli Pirunlinna-niminen huvilarakennus. Pojat tuumasivat pitää juhlat uuden vuoden kunniaksi. Sahtia nautittiin, pojat tanssittivat tyttöjä. Tunnelma oli katossa! Eikös vain, kun ilta oli hilpeimmillään, sotilaspoliisit tulivat – se oli pidot seis!

Viljo kirjoitti muistelmiinsa myös, että hänen Edith-äitinsä lähettämät kirjeet olivat korvaamattomia yhdistäjiä rintaman ja kodin välillä. Eräs kirje päättyi sanoihin, jotka jäivät Viljon mieleen.

 

"Missä mun poikani lienee,

siellä jossain näin tuli mieleen.

Tiedän: kun lähdit,

et lähtenyt syyttä.

Kieltää on mahdoton

välttämättömyyttä."

 

Äiti sai lopulta vuonna 1944 suurimman mahdollisen lahjan, kun molemmat pojat pääsivät jouluksi kotiin.

 

　

 

　

　

Helsingin yliopiston filosofian tohtori, dosentti Lasse Laaksonen kertoo, että joulun viettäminen oli viime sotien aikana huomattavasti helpompaa maaseudulla kuin kaupungeissa. Agraariyhteiskunnassa omavaraistalous takasi maaseudun asukeille esimerkiksi lihan, voin ja maidon.

– Kaupunkilaisilla oli kurjemmat olosuhteet. Mustan pörssin kauppaa käytiin elintarvikkeiden ollessa kortilla: esimerkiksi junatarkastuksilla valvottiin, ettei maalta tuoda lihalasteja kaupunkeihin.

Laaksosen mukaan kaupunkilaisilla oli mahdollisuus valmistaa lähinnä huokeimpia perinneruokia, kuten silakkalaatikkoa ja puuroja.

Joulukuusta koristellessa kekseliäisyys oli valttia. Siniristiliput, karkkipapereilla koristellut puupalikat sekä pumpulit toivat väriä oksille.

Rintamajouluista Laaksonen nostaa esille paketit, joita lähetettiin tuntemattomille sotilaille. Suomalaiset pyrkivät jakamaan kaikille sotilaille kirjeitä ja erilaisia joululahjoja makeisista vaateparsiin.

– Naiset kirjottelivat tuntemattomille sotilaille, se oli myös vähän kuin nykyajan nettideittailua: vertailua harrastettiin ja varallisuuttakin kyseltiin. Maaseudun naisilta tuli paremmat paketit, koska sieltä oli mahdollista lähettää muutakin kuin kudotut sukat, Laaksonen toteaa.

– Pakettien tullessa kollektiivisuus oli voimakasta. Jotkut saivat enemmän ja jotkut vähemmän, jolloin sisällöt jaettiin. Suurvalta-armeijoihin verrattuna suomalaisten pienryhmähenki oli poikkeuksellisen vahva.

Asemasodan kersantti Sulo Kerminen muistelee Suomalainen korpisoturi -kirjassa jouluaattoa 1943 Syvärillä. Koko päivä oli ollut hänen mukaansa verrattain hiljainen, välillä tykinlaukaus tai konekiväärisarja rikkoivat aaton rauhan.

– Ajatukset palasivat kotiin omaisten luo. Jo joulun lähestyessä kaikille tuli halu päästä lomalle. Omalta kohdaltani tämä toive ei toteutunut viiteen vuoteen.

– Teimme jouluaskareita aivan kuin kotona. Siivosimme, pesimme korsun lattian. Pieni joulukuusi tuotiin sisään. Karbidilamppu antoi valoa hämärään korsuun. Joulutunnelma oli aito.

Illan hämärtyessä sotilaat kokoontuivat korsuaukiolle viettämään hartautta. Sotilaspapin luettua jouluevankeliumin joukko lauloi virret Enkeli taivaan ja Jumala ompi linnamme. Tykkien äänet olivat vaienneet ja jokaisen mielen valtasi joulurauha.

Hartauden jälkeen joukot siirtyivät omiin korsuihinsa viettämään aattoiltaa ja kotoa saadut paketit sekä kirjeet otettiin esiin. Voimakas yhteenkuuluvuus yhdisti miehiä. He olivat yhdessä taistelleet ja pelänneet, tukeneet toisiaan kaikissa tilanteissa.

– Miehet vaipuivat korsuun uneen. Ehkä he palasivat unissaan viettämään joulua kotona oman perheen parissa. Se oli rintamajoulu. Runsaan viidensadan kilometrin päässä kotoa. Vieraalla maalla Syvärillä.