Johtajuus ei pääty metsään

Reserviupseerikoulu on Suomen suurin johtajakoulu. Vuodesta 1920 se on kouluttanut yli 180 000 reserviupseeria Puolustusvoimien reserviin – mukaan lukien minut.

Panssarireserviupseerikurssilta jäi mieleen elämänmittaisten ystävyyssuhteiden ja kokemusten lisäksi valtavasti oppia. 

Opin muun muassa johtamaan tulenjohtoryhmän taistelua, majoittamaan joukkueen ilmasuojaan ja kouluttamaan alaisilleni panssarintorjunta-aseiden käyttöä.

Kun 14 raastavan viikon jälkeen saavuin tulevien alaisteni luokse, olin kuitenkin hieman hukassa. Minut oli koulutettu johtamaan taistelussa, mutta kasarmilla pelisäännöt tuntuivat olevan aivan erilaiset.

Lähes koko koulutukseni oli keskittynyt taistelun johtamiseen. En osannut herättää alaisissani innostusta tai arvostusta – puhumattakaan luottamuksesta. 

Vaikka olin saanut paljon teoriaopetusta, käytännön harjoitukset jäivät vähemmälle – vain yhteen viikon mittaiseen suoritukseen.

Taistelussa joukkueella saattaa olla selvät säännöt ja suunnitelmat, mutta kasarmilla johtaminen vaatii enemmän vuorovaikutusta ja arjen esimerkkiä. 

Esimerkiksi RUK:n sotaharjoituksessa opin, että johtajat syövät vasta joukon jälkeen, mikäli heille vielä ruokaa riittää. Entä kasarmilla?

Johtajat säntäävät tankkaamaan ennen kuin muu joukko on edes paikalla. 

Tämä pieni ero kuvastaa isompaa ongelmaa: opit eivät voi päteä vain taistelutilanteissa. Tulevia alikersantteja tai upseerikokelaita tulee opettaa johtamaan muuallakin kuin maastossa.

Koulutuksen voisi aloittaa perusasioista. Alaiset päästetään ensimmäisenä syömään, ja heille annettaan tarvittavat tilannetiedot. Näin tauoilla sotilaskoulutuksesta, ei tarvitse olla jatkuvasti minuutin lähtövalmiudessa. 

Jos perusasiat opetettaisiin paremmin, suurin osa varusmiesjohtajista ei turvautuisi pelkkään käskyttämiseen – tapaan, jonka he ovat oppineet omilta alokaskauden esimiehiltään. 

Puolustusvoimien päätehtävä on kouluttaa sodanajan joukkoja Suomen puolustukseen, joten ymmärrän, miksi suurin osa koulutuksesta keskittyy taistelun johtamiseen. 

Toisaalta kriisitilanne ei myöskään olisi ainoastaan RUK:ssa harjoiteltua komppanian hyökkäystä tai puolustusta. Taisteluiden välissä on erityisen tärkeää huolehtia alaisten hyvinvoinnista, ja motivoida joukko kohti seuraavaa koitosta.

Oppeja voi soveltaa myös asepalveluksen jälkeen, sillä harvalla nuorella on vielä kokemusta johtamisesta. Siviilielämässä tämä taito on äärimmäisen arvokasta. Työelämässä esimiestehtävät ovat todennäköisempiä, kun johtajakoulutus on hankittu.

Puolustusvoimien koulutuksen tulisi paremmin valmistaa reserviupseereita myös tulevaisuuden johtamistehtäviin. 

Vain kokonaisvaltainen koulutus muovaa kokelaasta todellisen johtajan, joka osaa johtaa niin tulitaistelussa kuin arjen haasteissa.