Jatkosodan unohdettu ratkaisutaistelu

Karjalassa käytiin jatkosodan ratkaisevia torjuntataisteluita, joista Viipurinlahdella sijaitsevien Teikarin ja Melansaaren taistelut ansaitsevat aikaisempaa enemmän huomiota.

Suomen kesä vuonna 1944 tunnetaan maamme historian yhtenä raaimmista ja verisimmistä ajoista. Jatkosota alkoi olla loppusuoralla, mutta kesäkuun 9. päivänä Neuvostoliiton 59. armeija toteutti Karjalankannaksella suurhyökkäyksen. Tavoitteena oli murtaa Suomen puolustuksen linja ja päästä sisään mantereelle. 

Taisteluiden lopputuloksena Neuvostoliitto valtasi paljon alueita, mutta ei päässyt ikinä etenemään Suomen sisämaahan. Yksi iso syy tälle oli viisi vuorokautta kestäneet Teikarsaaren ja Melansaaren taistelut, jotka vaativat poikkeuksellisen paljon uhreja Suomen puolelta.

Rannikkojääkärikillan puheenjohtaja Harri Koponen painottaa, että kyseiset taistelut jäävät usein valitettavasti varjoon, kun puhutaan Kannaksen hyökkäyksen ratkaisevista taisteluista.

– Tali-Ihantalan ja Tienhaaran taistelut ovat usein ne, mitkä muistetaan ensimmäisenä. Saarissa käydyt taistelut kuitenkin estivät Neuvostoliiton joukkojen etenemisen Kannaksen joukkojen selustaan Viipurin länsipuolella. Jos Teikarin ja Melansaaren puolustus olisi murtunut, isänmaan torjuntataistelun lopputulos olisi ollut aivan erilainen, hän pohtii.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Tilastollisesti Teikarsaaren taistelu on yksi Suomen historian verisimmistä, kun tarkastellaan puolustavan ja hyökkäävän joukon kokoa, taisteluiden kestoa ja tappiolukuja. Viiden päivän taisteluissa haavoittui kaatui yli 300 ja haavoittui yli 500 suomalaista, vihollisen tappioiden ollessa moninkertaiset.

Koposen mukaan tämänkaltaiset tilastot olivat hyvin harvinaisia Suomelle. Taustalla vaikutti myös vihollisen liiallisten voimien käyttö.

Joukon kokoon ja taisteluiden kestoon suhteutettuna se oli yksi raskaimpia, mitä
suomalaiset joukot viime sodissa kokivat.

– Lopultahan Teikarilta ja Melansaarelta jouduttiin vetäytymään, kun voimat alkoivat ehtymään. Neuvostoliitto teki kuitenkin samoin, sillä heidän kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä oli paljon suurempi kuin suomalaisten, hän selittää.

Vaikka väylä oli Suomen vetäydyttyä auki, ei Neuvostoliitto lopulta lähtenyt yrittämään enää hyökkäystä mantereelle. Suomen torjuntavalmius sekä Teikarin taistelijoiden uhrivalmius ja osoitettu kyky vastarinnasta teki vaikutuksen.

– Teikari menetettiin vasta kolmannen hyökkäyksen jälkeen. Neuvostoliiton voimat olivat hiipuneet, eikä hyökkäystä jatkettu pidemmälle, Koponen lisää.

Taisteluiden yksi merkittävistä erityispiirteistä oli myös se, että molemmat osapuolet tekivät puolustushaarojen välistä yhteistyötä ja tukivat toinen toisiaan, mikä oli jatkosodan aikaan varsin harvinaista.

– Suomelta taisteluihin osallistui Merivoimien, Maavoimien sekä Ilmavoimien joukkoja. Myös neuvostojoukot hyökkäsivät tällä taktiikalla, mutta Suomesta pystyttiin vastaamaan samalla mitalla takaisin, hän sanoo.

Rannikkojääkärien nousu

Taisteluiden merkittävin joukko Suomen puolelta oli saaristotaisteluihin valjastettu jalkaväki, joista sodan jälkeen ryhdyttiin kehittämään rannikko- ja saaristotaisteluihin sopivaa erikoisjoukkoa, rannikkojääkäreitä.

Rannikkojääkärit ovat vielä tänäkin päivänä yksi Puolustusvoimien erikoisjoukoiksi laskettavista jalkaväkijoukoista. Ennen Teikarin ja Melansaaren taisteluita rannikkojääkäreitä oltiin nähty aiemmin vain Bengtskärin ja Hangon taisteluissa.

Vaasan Rannikkojääkäripataljoonan komentajan, komentaja Atte Löytösen mukaan jatkosodan rannikkojääkärien perinteet ja henki näkyvät vahvasti vielä nykypäivänäkin.

– Vaasan Rannikkojääkäripataljoonan perinnepäivä on määräytynyt Teikarin taisteluiden raskaimman päivän, 5.7. mukaisesti. Teikarin taistelijat antoivat arvokkaan perinnön ja hengen vaalittavaksi tuleville sukupolville. Ennen kaikkea se on velvoite toimia epätoivoisessakin tilanteessa aloitteellisesti ja päättäväisesti. Se on henki, jossa tehtävät täytetään viimeiseen saakka. Meille rannikkojääkäreille tämä on äärimmäisen tärkeä päivä.

– Sen tarkoituksena vaalia Teikarin taistelijoiden ja taisteluiden muistoa sekä osoittaa kunnioitusta aikaisempien sukupolvien uhrivalmiudelle ja työlle, Löytönen kertoo.

Harri Koponen (vasemmalla) ja komentaja Atte Löytönen ovat merkittäviä henkilöitä rannikkojääkärien perinnetyössä. Kuva: Olli Nurminen

Rannikkojääkärit tänä päivänä

Rannikkojääkärien perinnetaistelusta, Teikarin ja Melansaaren taisteluista Viipurinlahdella tulee tänä vuonna kuluneeksi 79 vuotta. 

Vaasan Rannikkojääkäripataljoonan ja sen perinneyhdistyksen lisäksi perinteitä ylläpitää myös Rannikkojääkärikilta, joka järjestää paljon toimintaa sekä pitää yllä rannikkojääkärihenkeä ja reservin suorituskykyä.

Upinniemen ja Dragsvikin varuskuntiin on pystytetty killan toimesta Teikarin taistelijoiden ja taisteluiden muiston kunniaksi Teikarin kivet.

Myös nykyiset varusmiehet hakeutuvat edelleen koulutukseen, jonka haastavuus on vähintäänkin yhtä kovaa kuin vielä silloin vuosia sitten.

– Rannikkojääkärit koulutetaan Uudenmaan prikaatissa Dragsvikissä. Toimintaympäristömme, kalustomme ja tehtävämme ovat uniikkeja. Koulutus on vaativaa, mutta samalla erittäin palkitsevaa ja monipuolista jalkaväkikoulutusta saaristossa ja rannikolla, toteaa Löytönen.