Jään ikävöimään kaiken nähneitä maihareitani

Hiekka rapisee maihareiden alla, kun kaksikymmentä upseerioppilasta marssii pitkin Haminan maastoa. Aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta ja lämpötila on lähes 30 astetta. Jonkun katse valuu kohti kenkiä, kunnes käsky kiirii hänen korviinsa: ”Leuat ylös, vauhti pysyy!” Kirkkojärven marssi on tuskaa.

Olemme päässeet maaliin. Kun alan keventää marssivarusteita tuvassa, huomaan isohkon reiän oikeassa kengässäni. Tai eihän se minun kenkäni ole. En omista yhtään päälläni olevaa vaatekappaletta. Nämäkin kengät tyrkättiin minulle palveluksen ensimmäisenä päivänä.

Nämä kengät ovat kantaneet minut läpi pitkän palvelukseni. Karkeasti arvioituna, mutta vähääkään liioittelematta, olen kävellyt kyseisillä kengillä yli 3 000 kilometriä. Vertailuksi reitti Hangosta Nuorgamiin on autolla 1 440 kilometriä. En voi olla miettimättä, missä vaiheessa Kirkkojärven marssia rakas kenkäni, siis Puolustusvoimien kenkä, on ottanut osuman.

Kengät palasivat mieleeni, kun odotin puolustusministeriön aulassa puolustusministeri Antti Häkkästä. Olin menossa haastattelemaan ministeriä Ruotuväen päätoimittajan, Mikko Ilkon kanssa. Haastattelua odotellessa keskustelu siirtyi aulan nurkassa seisovaan kengänkiillotuskoneeseen.

Mukana ollut kaartinjääkäri tarttui tilaisuuteen ja huomautti isohkosta reiästä kengässäni. Päätoimittaja kehotti minua vaihtamaan kengät heti seuraavassa varusvaihdossa.

Vanhoista ystävistä luopuminen ei kuitenkaan houkutellut. Ehkä nuoren ja vielä kehittyvän kokelaan aivoihin on juurtunut Reserviupseerikoulun majurin sanat: ”Ei särmin, mutta varmin!” Ja näin se kohdallani menee. Reikäinen ja jalkaani muotoutunut kenkä ei ole ollut särmin vaihtoehto, mutta se on ollut varmin.

Muistan Rannikkoprikaatin sotilasvalassa kuulemani fraasin: ”On olemassa paraatiarmeijoita, sekä on olemassa armeijoita, jotka keskittyvät taistelemiseen.” Kirjoitin sanat muistivihkoon valan jälkeen.

Voi olla, että fraasi oli tarkoitettu lohdutukseksi alokkaille hieman huvittavan näköisen ohimarssin jälkeen. Sanat ovat kuitenkin täyttä totta: varusmieskoulutus painottuu Suomessa taisteluharjoituksiin eikä paraateihin. Lukuisia sotaharjoituksia ja marsseja nähneet reikämaiharit ovat palvelleet minua moitteettomasti. En ole kertaakaan kärsinyt rakoista tai hiertymistä; kiitos varmojen kenkien.

Reikäiset sukat ovat sitten eri asia – ne vaihtuvat heti uusiin. Viikoittain voi vaihtaa esimerkiksi housut, t-paidat, väliasut, takit ja bokserit. Suomessa varusvaihto todella toimii! Ja jos reikä kengässä paisuu itseään suuremmaksi ongelmaksi, myös maiharit vaihtuvat vaivatta. Kiitos varusvaihdon henkilökunnan!

Koska suomalaisia varusmiehiä ei kouluteta paraateja varten, minua ei kiinnosta, onko  maihareissani reikä vai ei. Minulle riittää, että ne palvelevat moitteettomasti. Satunnaisia paraateja varten voin sitten lankata ja kiillottaa ne.

Kun kotiudun, toivon, että käytössäni olleet maiharit siirtyvät varusvaihdon kautta uudelle varusmiehelle, eivätkä lennä roskiin.

Jos tilanne on se, että suomalainen varusmies ansaitsee pakasta vedetyt maiharit palveluksensa alussa, lähettäkää kengät edes Ruotsin puolustusvoimille. Siellähän on pula sotilaiden jalkineista. Tornilogolla varustettu laatukenkä olisi varmasti kova sana myös Pohjanlahden toisella puolella!