Iso paha varusmiespalvelus

– Aamuja niin suunnattomasti! toivottavat jo oman varusmiespalveluksensa suorittaneet kaverit (todenmukaisesti hieman räväkämpää kieltä käyttämällä), kun kerroin siirtyväni tähän vaiheeseen elämässäni. 

Lähellä omaa ikää olevilta reserviläisiltä harvoin kuulee montaa rohkaisevaa sanaa inttiin liittyen. Pahimmat kauhutarinat saa kuulla, kun useampi jo palveluksensa suorittanut kilpailee vuorollaan siitä, keneltä löytyy rankimmat kokemukset. 

Kuunnellessani vanhempien kavereiden inttijuttuja aloin jo melkein miettiä, josko se sivari olisi ollut parempi vaihtoehto.

Kaikki eivät intissä viihdy, mutta tämänkaltaista pelottelua tarjoavat usein myös ne kaikista maanpuolustushenkisimmätkin eliittisotilaat. Luulisi, että he haluaisivat ylpeinä mainostaa kaikkea sitä hienoa, mitä Puolustusvoimat on heille tarjonnut.

Osittain kaikkien kuulemieni kauhutarinoiden takia astuin palvelukseen jokseenkin epäilevin mielin. Ainoa asia, mitä innolla odotin, oli kotiutumispäivä. 

Alokaskaudella sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. En vieläkään täysin tunnistanut itseäni tahdin toistojen sanoituksista "tänne mä kuulun / tänne mä jään", mutta kaikki ei ollutkaan niin hirveää, mitä olin kuullut. 

Reserviläisten kauhutarinoiden aiheuttama pelko muuttui hämmennykseksi.

Miksi intistä luodaan mörkö, joka säikäyttää tulevat varusmiehet jo ennen kuin he saavat maastokuviot ensimmäistä kertaa päälleen?

Yksi selitys löytyy varmasti tarinoiden kiertokulusta. Onhan se nyt kiva purkaa se patoutunut pelko eteenpäin seuraaville raukoille. 

Toisaalta rankoilla kokemuksilla kilpaillaan myös ilman, että siihen tarvitaan ketään tulevaa varusmiestä sivulliseksi uhriksi. 

Parin kuukauden palveluksen jälkeen huomaan jo itsekin alkavani lomilla kisata kavereiden kanssa siitä, kenellä oli rankin ensiyö. Lisäksi välillä päädyn antamaan varoittavia sanoja seuraavan saapumiserän kavereille.

Se on jonkinsorttista ylpeilyä siitä, kuinka vaikeista tehtävistä ja suorituksista on selvitty. Ikään kuin sillä pyrittäisiin ansaitsemaan kunnioitusta muilta. 

Aikaansaatu reaktio on kuitenkin lähes aina jotain muuta. Intissä olevia usein pilkataan siitä, ettemme me vapaa-ajallakaan saa suustamme mitään muuta ulos kuin inttitarinoita.

Näitä tarinoita jankkaamalla voi siis saada kuuntelijan kyllästymään, ärsyyntymään tai pelästymään. Mikään näistä reaktioista ei kuulosta erityisen toivottavalta.

On normaalia, että rankan viikon jälkeen haluaa jakaa kokemuksia läheisille. Samoin, jos toinen henkilö mainitsee, että varusmiespalvelus on hänellä edessä, herättää se varmasti muistoja mieleen.

Voisimme kuitenkin antaa ajan kullata muistot ja pitää varsinkin tuleville varusmiehille kerrottavat tarinat mahdollisimman positiivisena ja kannustavina. 

Jos kokee niiden ikävienkin tarinoiden jakamisen välttämättömänä ja omaa tilannetta helpottavana, löytyy ihmisiä, joiden työ on kuunnella niitä. Tuleva mosa ei ole tällainen ihminen.