Intti ei ole mikään läpihuutojuttu ja siitä pitäisi puhua enemmän

On alokaskauden toinen viikko, ja makaan punkassa tuijottamassa kattoon samalla, kun muut tupalaiset nukkuvat kuorsausten perusteella sikeästi ympärilläni. En ole nukkunut lähes ollenkaan koko palvelukseni aikana, sillä kroppa käy kiireisten päivien jälkeen ylikierroksilla ja mieli laukkaa tuhatta ja sataa.

Mietin päässäni: "Ei tämä intti olekaan mikään läpihuutojuttu. Tämä on oikeasti aika vaikeaa. Kaikki muut näyttävät sopeutuvan ja pärjäävän erittäin hyvin. Miten pystyn tähän? Kuulunko edes tänne?"

Muistan tuon kyseisen yön erittäin hyvin.

Alokaskauden päätteeksi keskustelen iltapalalla joukkuelaiseni kanssa tuon illan ajatuksista. Hän samaistuu vahvasti ja kertoo omista tuntemuksistaan ensimmäisiltä viikoilta. Hän kertoi, kuinka hankalia ensimmäiset viikot olivat, ja kuinka hän lähes keskeytti koko palveluksen ahdistuksen vuoksi.

Onneksi hän oli saanut tukea varuskunnan sosiaalikuraattoreilta. Yllätyin siitä, että joku toinenkin oli kamppaillut samanlaisten haasteiden kanssa ensimmäiset viikot. Omaan silmääni hän oli suoriutunut palveluksestaan erittäin mallikkaasti ilman isompia huolia.

Nyt kun alokaskaudesta on jo aikaa ja palvelusarki rullaa omalla painollaan, on helppo ymmärtää, miksi sopeutuminen armeijan arkeen on niin haastavaa.

On henkisesti rankkaa opetella yhtäkkiä elämään tuntemattomien ihmisten kanssa samassa tilassa 24 tuntia vuorokaudessa. Päivän aikataulut sanellaan ylempää samalla, kun itse on jatkuvassa fyysisessä ja psyykkisessä rasituksessa. Pitkät päivät, jatkuva uusien asioiden ja toimintamallien opettelu sekä univaje lisäävät kierroksia entisestään.

Lisäksi on huomioitava, että palveluksessa opetellaan ja simuloidaan sodankäyntiä. Moni varusmies joutuu pohtimaan omia eettisiä näkökulmiaan jopa elämään ja kuolemaan liittyvissä kysymyksissä.

Monella intti aiheuttaa myös identiteettikriisin, kun omat halut ja tarpeet jäävät toissijaisiksi yhteisen turvallisuuden ollessa ykkösprioriteetti. Näitä asioita on vanhempienkin ihmisten vaikea käsitellä, puhumattakaan juuri täysi-iän saavuttaneista nuorista, joita suurin osa varusmiehistä edustaa.

Tunteista ja hankalista ajatuksista puhuminen ja muille jakaminen tuntui haastavalta. Oltiinhan  nyt intissä ja täällä kuuluu nyt vaan jaksaa. Olisi hyvä, että auktoriteettipainotteisesta ja maskuliinisesta ympäristöstä huolimatta omia haasteita jaettaisiin avoimemmin muiden kanssa. Koska ihan oikeasti – intissä on välillä todella rankkaa.

Vaikeista asioista puhuminen ei tarkoita valittamista tai nillittämistä. En puhu tilanteista, joissa sotkusta ovat munkit loppu tai maiharit ovat kastuneet. On myös mahdollista, että syvempien ongelmien käsitteleminen vähentäisi pikkuasioista valittamista.

On myös tärkeää muistaa, että aina ei ihmisestä huomaa, mitä hän käy läpi. Oma tupalainen voi näyttää elävänsä elämänsä parasta aikaa, mutta totuus voi pinnan alla olla toinen. Yksinkertainen kysymys; "Mitä kuuluu, miten voit?" voi madaltaa kynnystä jakaa omaa henkistä taakkaansa toiselle.

Korostaisin myös varusmiesjohtajien mahdollisuutta kysyä johdettaviensa tuntemuksia. Aikataulutettua, päivittäistä fiilisrinkiä ei vaadita, mutta johtajilla on iso vastuu siinä, millaista keskustelukulttuuria pidetään yllä. Oli helpottavaa alokkaana kuulla, kuinka myös omat johtajat olivat kokeneet haasteita ja mokailleet aika ajoin.

Mielen haasteista puhutaan nykyään paljon avoimemmin ja on hienoa huomata, kuinka vahvasti varusmiehet tsemppaavat toisiaan. Jokaisella on omat haasteensa ja palvelus mahdollistaa omalta osaltaan niiden voittamisen ja itsensä ylittämisen.

Olen kuullut myös paljon kokemuksia siitä, kuinka varusmiespalveluksen aikana mielenterveyshaasteet ovat helpottaneet tai jopa hävinneet kokonaan.

Vertaistukea voi hakea muualtakin kuin omista palvelustovereista. Yllättäen, itse olen saanut suurimman vertaistuen aiemmasta saapumiserästä kotiutuneelta pikkuveljeltäni.