Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Intissä vitsi ei kotiudu koskaan

Armeijassa kiertävät samat vanhat läpät vuodesta toiseen. Mistä inttihuumorin luovuusvaje kumpuaa?

1/14 ei kotiudu koskaan.

Ei ainakaan, jos on uskominen vanhan alokastupani punkanpohjaan kaiverrettuja terveisiä. Vaikka kyseisen taiteilijan (materiaalivastuu) ja kirjoittajan välille mahtuu kuusitoista saapumiserää, oli mantra itselleni jo heti teoksen nähtyäni tuttu. Ja kulunut.

Myös loput "inttiklassikot" tulivat nopeasti tutuiksi. 

Kun palvelukseen astuttua pääsimme lainaamaan varusvarastolta uusia kuteita, toivottivat vääränkokoisia pitkiä kalsareita jakaneet varusmieskonkarit vuorollaan "aamuja" meille. Toivotus toimi muistutuksena siitä, että palveluksemme oli vasta edessäpäin. 

Alokaskauden alussa vitsiniekkojen luovuuden puute ja juttujen mielikuvituksettomuus jopa hieman tympi. Päivien vaihduttua viikkoihin tunsin kuitenkin päässeeni paremmin sisälle armeijan kulttuuriin ja vitseihin. 

Kun rankan helteessä tetsaamisen jälkeen palasimme läkähtyneinä takaisin yksikköön ja kuulimme, että tupien ja kaappien tulisi olla tiptop-kunnossa minuuttien kuluessa, olimme yhtä mieltä siitä, että kyseinen tilanne oli "aamuinen". 

Kuluneesta hokemasta oli muodostunut ironinen pakokeino, joka kohotti samassa tilanteessa olevien palvelustovereiden ryhmähenkeä.  

Myös varaston varusveijareiden mielenmaisemat kirkastuivat. Kun on itse aikanaan saanut kuulla pelottelua loputtomista aamuista ja ikuisesta palveluksesta, voi tuntua velvollisuuden omaiselta laittaa läppä kiertämään uudelle saapumiserälle. Sellaisena lämpimänä tervetulotoivotuksena armeijan kulttuuriin.

Samalla vitsin sisältö on saattanut konkretisoitua, uusien alokkaiden palauttaessa mieleen omat kaukaiselta tuntuvat ensiaskeleet valtion palveluksessa. Kaukaiselta ne tuntuvat myös minulle itselle, vaikka aamuja onkin takana vasta hieman yli sata.

Pohjimmiltaan armeija on kokemus, joka on enemmän tai vähemmän samanlainen lähes jokaiselle varusmiehelle. Aamulla herätään aikaisin, päivä vietetään harjoituksissa ja illalla nautitaan vielä sotkun hillomunkeista.

Kun jokainen varusmies jakaa saman ympäristön samoine ärsykkeineen, on kovin vaikeaa keksiä jotain, mitä ei ole vielä vuosien varrella keksitty. Ainakaan mitään hauskaa.
 
Ilmiön huomaa myös hieman poikkeavammassa palvelustehtävässä. Ruotuväki-lehden toimitustyössä törmätään usein siihen, että jostain, mistä toimittajat haluaisivat kirjoittaa, on aikanaan jo kirjoitettu. 

Sen on kuitenkin kirjoittanut joku vanhan saapumiserän toimittaja joillekin vanhan saapumiserän varusmiehille, joten aiheesta uudelleen kirjoittaminen uudelle lukijakunnalle saattaa kuin saattaakin onnistua. 

Siinä piileekin asian ydin.  

Intti on kokemuksena jotain, mikä eroaa niin paljon siviilimaailmasta, että se kaipaa omaan ympäristöönsä sopivaa huumoria. Tätä suullista perimätietoa jaetaan tasaisin väliajoin uusille korville, jotka jäävät odottamaan innolla sitä palkitsevaa hetkeä, kun he pääsevät sen itse eteenpäin kertomaan. 

Luultavasti saapumiserä 1/14 lopulta kotiutui kuin kotiutuikin, vaikka punkkaan töhritty viesti toisin uhmasi. Intin läpillä on kuitenkin aika monta aamua jäljellä.