Intissä ohjeet ovat paperilla kaikille samat, mutta todellisuudessa ruokapakin käytöstäkään ei ole yhtenäistä linjaa
Kirjoittajaa kiehtoo varuskuntien opetusten eroavaisuudet.
Vaikka Puolustusvoimien sotilaskoulutus on perustaltaan yhtenäistä ympäri maan, varuskuntiin on syntynyt erilaisia tapakulttuureita. Ruohonjuuritasolla varusmiesten kesken voi olla hyvin erilaisia käsityksiä arkirutiinien "oikeanlaisesta" suorittamistavasta.
Olen havainnut tämän ilmiön omin silmin muutettuani Kainuun prikaatissa suorittamani alokaskauden jälkeen Santahaminan varuskuntaan aloittaakseni palvelustehtävässäni Ruotuväen toimittajana.
Santahaminassa kuulun erikoiskomennusjoukkueeseen, joka kokoaa yhteen erilaisiin valtakunnallisiin erityistehtäviin hyväksytyt varusmiehet. Tämä kirjava joukko yksilöitä saapuu paikalle saatuaan alokaskauden koulutuksen varuskunnissa eri puolilta Suomea, Säkylästä Sodankylään.
Yhteiselon ensimmäiset viikot olivat siis melkoinen kulttuurien sulatusuuni. "Miten ihmeessä teet sen noin?", on ollut meillä tuttu hokema palvelustovereiden keskuudessa.
Ensimmäisen kerran kohtasimme kulttuurishokin valmistautuessamme "kaappiteksiin", eli henkilökohtaisen tupakaapin järjestyksen tarkistamiseen ennen viikonloppulomille lähtöä. Olimme saaneet alikersantilta ohjeistuksen, jonka mukaan tavaroiden järjestys oli vapaasti päätettävissä, kunhan se oli yhtenäinen kaikissa tuvan kaapeissa.
Ehdin rentoutua hetkeksi, kun kuulin puhuttavan vapaamuotoisuudesta. Pian kuitenkin ymmärsin, että tilanne tulisi olemaan ennakoitua kinkkisempi.
Jokainen tupamme jäsen ryhtyi järjestelemään omaa kaappiaan heille aikaisemmin koulutetulla tavalla. Kun aloimme vertailemaan tuloksia keskenämme, kohtasimme hyvin erilaisia näkökulmia siitä, miten asian olisi voinut hoitaa oikein.
Ällisteltyämme hetken toistemme kaappeja aloimme kehittää kompromissijärjestystä, jossa yhdistyivät erilaisten tyylien parhaat puolet.
Tämä vaati myös allekirjoittaneelta kärsivällisyyttä, mutta lopulta päädyimme mielestäni onnistuneeseen Frankenstein-kaappijärjestykseen, joka yhdisteli arkirutiineja varuskunnista eri puolilta Suomea. Sen suunnittelussa kaikki saivat jossain asiassa tahtonsa läpi, ja toisaalta joutuivat luopumaan ainakin jostain tutusta ja turvallisesta rutiinista.
Toinen kommellus tapahtui joukkueen ensimmäisessä yhteisessä pakkiruokailussa, kun osalla ruokailijoista oli oma käsityksensä pakin oikeaoppisesta käyttötavasta.
Kainuussa olin oppinut syömään ruokani metallisen rasian syvästä kulhosta ja juomaan matalaa kansiosaa kuppina käyttäen.
Yllätyksekseni sain kuitenkin huomata usean palvelustoverini käyttävän astioita juuri päinvastoin. Vaikka pakissa on vain kaksi osaa, saattoi niitä soveltaa monella tavalla.
Varusmiehen sosiaalinen sietokyky joutuu aina koetukselle uuteen tupaan tai palveluspaikkaan siirryttäessä. Uusi ympäristö ja vieraiden tapojen omaksuminen vaatii energiaa.
Jos kuitenkin kaikki ryhmän jäsenet ovat motivoituneita näkemään vaivaa yhteiselon sujuvoittamiseksi, voi sekalaisesta porukasta muodostua tiivishenkinen yksikkö.
