Ilman pastori Johannes Sillanpäätä suomalaisia talvisodan sankarivainajia ei olisi saatu kotimaan multiin

Myös kotirintama vaati, että kaatuneiden sotilaiden muistoa pitää kunnioittaa tuomalla heidät kotiin.

Talvisodan alkaessa marraskuun lopussa 1939 kaatuneiden sotilaiden kotiseudulle hautaaminen oli epävarmaa, koska sillä ei ollut paljonkaan kannatusta Puolustusvoimien määräävissä piireissä. 

Jalkaväen ohjesääntö vuodelta 1932 määräsi kaatuneet haudattaviksi rintaman tuntumaan kansainvälisen sotakäytännön mukaisesti. Tämä oli myös sotamarsalkka C.G.E. Mannerheimin johtaman Päämajan kanta. Kaatuneet sotilaat oli määrä haudata rintaman takana oleville siviilihautausmaille tai sinne erikseen perustettaville sotilashautausmaille. Sodan ensimmäisiä uhreja haudattiinkin rintaman tuntumaan. 

Kannaksella toimineen toisen armeijakunnan (II AK) pastori Johannes Sillanpää piti rintamalle hautaamista sopimattomana. Hän alkoi toimia niin, että kaatunet evakuoitaisiin ja haudattaisiin kotipaikkakunnilleen.

Sillanpään mielestä kaatuneiden suomalaismiesten muistoa kunnioitettaisiin parhaiten viemällä heidän maalliset jäännöksensä kotiseudun multiin. Näin myös tuettaisiin omaisia heidän surussaan. Sillanpää toi esiin mielipiteensä jo ennen talvisotaa pappien kokouksissa. 

Laaja vastustus 

Suuri osa rintamapapeista piti sotilaiden sielunhoitoa tärkeimpänä asiana. Sotapappien korkein päällikkö, nykyistä kenttäpiispaa vastaava Johannes Björklund ilmoitti, että ruumishuolto ei voi kuulua pappien tehtäviin. Kolmannen armeijakunnan esikunnan pastori Niilo Kinos julisti, että papit eivät voi perustaa yhden miehen hautaustoimistoja. Lääkintähenkilökuntakaan ei halunnut ottaa vastuuta kaatuneista, he pitivät tärkeimpänä tehtävänään haavoittuneiden pelastamista ja hoitamista.

Päämajan komento-osasto arvioi, että pienellä armeijalla ei ole voimavaroja uuden huoltolajin perustamiseen. Se myös epäili, että taistelukentiltä saapuva ruumisarkkujen virta romahduttaa kotirintaman mielialat ja maanpuolustustahdon. 

Päämajasta ja alemmistakin esikunnista lähti joulukuussa määräyksiä kentälle hautaamisesta. Kannaksen armeijan esikunta ilmoitti, että vain poikkeustapauksissa kaatunut voidaan lähettää kotiseudulla haudattavaksi. Poikkeuksilla tarkoitettiin upseereita ja tärkeitä henkilöitä, kuten yhteiskunnan päättäjiä ja heidän poikiaan. 

Kuoleman kanssa kasvotusten olevia sotilaita ajatus rintamalle hautaamisesta kauhistutti. Miksi omaiset eivät voi olla hautaamassa ja miksi kaatunut ei pääse kotiseudun multiin? Ruumis voisi jäädä vihollisen puolelle, jolloin kunniallisesta hautaamisesta ei olisi mitään takeita. Niinpä kaatuneiden asetakin taskusta saattoi löytyä lappunen, jossa ilmaistiin halu kotiseudulle hautaamisesta, jos lähtö tulee. 

Myös kotirintaman kanta oli selvä, kaatuneet on saatava kotiin. Etelä-Pohjanmaan vanhat isännät suunnittelivat äkäistä lähetystökäyntiä Mikkeliin Mannerheimin puheille, mutta tämä hanke jäi puheiden tasolle. 

Papit ruumishuoltoon 

Armeijakuntansa sotapappien esimiehen ominaisuudessa Johannes Sillanpää antoi itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 armeijakuntansa papeille ohjeet kaatuneiden huollosta. Kaatuneet tulee ensisijaisesti lähettää kotipaikkakunnilleen, hän määräsi. Samalla ratkesi, että pappien on otettava päävastuu ruumishuollosta toisessa armeijakunnassa. 

Sillanpää sai ohjeilleen Kannaksen armeijan komentajan, kenraaliluutnantti Harald Öhquistin hyväksynnän. Sotapappi ja kenraali ottivat ratkaisevan askeleen. 

Sillanpää perusti Viipurin maalaiskuntaan kaatuneiden evakuointikeskuksen KEK:in, jonka toimintaan hän koulutti työntekijät. Tähän yksikköön tuotiin kentällä kaatuneet, jotka huollettiin ja lähetettiin kotipaikkakunnille. 

Tieto kaatuneiden evakuoinnista levisi. Joulun 1939 aikaan käytyjä Tolvajärven-Ägläjärven taisteluja johtanut eversti (myöhemmin kenraali) Paavo Talvela päätti osoittaa kiitollisuutta sotilailleen ja määräsi, että hänen yksikkönsä kaatunet lähetetään kotiseuduilleen haudattaviksi. Näin Talvela uskoi valavansa taistelutahtoa eloonjääneisiin alaisiinsa. 

Kentällä makasi hengettömänä lähes tuhat suomalaissotilasta tuhoisan mutta voitokkaan taistelun jälkeen, eikä kentälle hautaaminen voinut tulla kysymykseen kaatuneiden suuren lukumäärän vuoksi. Myös muut yksiköt alkoivat lähettää kaatuneita kotiin Päämajan periaatteiden vastaisesti. 

Päämaja joutui taipumaan 

Päämaja joutui havaitsemaan, että junat kuljettivat rintamalta satoja arkkuja eri puolille maata ja kotirintamalla järjestettiin näyttäviä sankarihautajaisia. Joissakin hautajaisissa maan poveen laskettiin samanaikaisesti useita kaatuneita. 

Sankarihautajaiset olivat myös vahvan maanpuolustustahdon ilmaisuja. Ne olivat oman aikansa mielenosoituksia: Suomen liput liehuivat ja itkunsekaiset virret kaikuivat.

Päämaja joutui lopulta taipumaan. Se antoi 24. tammikuuta 1940 uudet ohjeet ruumishuollosta. Nyt kaatuneiden kotiin lähettäminen määrättiin kaikille armeijakunnille ja vastaaville yksiköille. Niiden yhteyteen piti perustaa kaatuneiden evakuointikeskus KEK. 

Vakaumuksensa mukaisesti toiminut Johannes Sillanpää säästyi Päämajan sanktioilta, mutta sai kiivaita vastustajia sotapappien keskuudessa.

Johannes Sillanpää (vas.) ja Johannes Björklund Päämajan viestikeskuksessa. Kuva: SA-kuva

Lohduttomat työt ja yöt 

Kannaksen kaatuneiden evakuointikeskukset toimivat usein maatiloilla tai kouluissa, joiden yhteydessä oli riihi tai sauna ja muita ulkorakennuksia. 

Keskuksiin kuljetettiin talvisodan pakkasissa jäätyneitä ruumiita, jotka sulatettiin riihessä tai saunassa, joita pidettiin jatkuvasti lämpimänä. 

Rankin työ oli niillä nostoväen miehillä, jotka toimivat lämmittäjinä yöaikaan. Sulavien ruumiiden jäsenet kolahtelivat lavereilla, verta tippui lattialle. Haju oli kammottava. Jossain kauempana tykit jylisivät yön pimeydessä. 

Vainajat tunnistettiin miehistöluettelon ja tuntolevyjen perusteella. Kotiin lähti kuolinilmoitus. 

Ruumiit pestiin, vainajat ja heidän irtain omaisuutensa luetteloitiin. Lopuksi vainaja laskettiin arkkuun. Joihinkin arkkuihin kiinnitettiin pahasti ruhjoutuneen ruumiin vuoksi lappu ”Ei avata!” 

Alkuvaiheessa ruumisarkut ostettiin Kannaksen hautausliikkeistä ja arkkujen loputtua evakuointikeskuksissa tehtiin arkut omin voimin.

Lopulta eri puolille Suomea syntyi sotavuosina noin 630 sankarihautausmaata.