Ikävästä

Palvelukseni alkoi todella kaoottisissa merkeissä. Olin suomenkielisenä saanut vänkäämällä paikan Uudenmaan prikaatista ja valmistautunut kielikylpyyn kuuntelemalla ruotsinkielisiä podcasteja koko kesän. Cooper-testiä varten olin pyytänyt maratoonarisedältäni tiukan treeniohjelman, jotta kolmen tonnin tulos ylittyisi heittämällä. Tutuistani merkittävä osa oli käynyt Reserviupseerikoulun, joten sinne hakeutuminen tuntui itsestäänselvyydeltä.

Saapuessani Dragsvikin varuskuntaan huomasin nopeasti, ettei palvelukseni ehkä etenisikään yhtä suoraviivaisesti kuin olin kuvitellut. Varusmiesjohtajamme simputtivat meitä alokkaita jokaisen mahdollisuuden tullen aina kaappirallista epäinhimillisiin siisteyspalveluksiin, jotka päättyivät useimmiten vasta iltaseitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Vapaa-aikaa jäi peseytymisen ja muiden välttämättömyyksien ohella niin vähän, ettei palautumisesta ollut tietoakaan – ei henkisesti eikä fyysisesti. Laihduin useamman kilon vaikka olin valmiiksi jo hoikka. Kielessäkin oli haasteita, eikä apua herunut kuin yksittäisiltä taistelutovereilta.

Alokasjakson jälkeen hakeuduin Ruotuväen toimittajaksi ja sieltä aliupseerikurssille. Palvelukseni kääntyi aivan päälaelleen; etenkin viimeiset puoli vuotta ovat olleet minulle mielettömän antoisia. Polku on kuitenkin ollut hyvin erilainen kuin minkä olin aiemmin itselleni maalannut.

Ennen palveluksen aloittamista tapasin määritellä tavoitteitani yksittäisten hetkien kautta – sellaisten voitontunteiden, joissa euforia täyttää kehon varpaista päälakeen ja kaikki aiempi kärsimys tunnutaan viimein palkittavan. Kouluaikoina tällaisia saattoivat olla esimerkiksi todistusten vastaanottaminen tai hymysuisten kavereiden näkeminen ulkona kauniissa ilta-auringossa rankan koeviikon päätteeksi. Nämä skenaariot eivät olleet läsnä ainoastaan vaikeina hetkinä vaan lähes koko ajan; aina oli uusi tilanne, jota odottaa.

Joskus ajatukseni ovat osuneet nappiin, ja kärkkymäni hetket ovat todella tuntuneet sen kaiken odotuksen väärteiltä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt läheskään aina. Maailma ei yhtäkkiä avautunutkaan, ilotulitteet lentäneet ja tasavallan presidentti juossut Mäntyniemestä asti onnittelemaan jousikvartetin soidessa taustalla, kun pääsin unelmieni yliopistoon. Puolustusvoimain komentaja, kenraali Timo Kivinen ei kiireiltään ehtinytkään henkilökohtaisesti ojentamaan lippujuhlan päivänä minulle kolmatta kulmarautaa, vaan jouduin kiinnittämään sen itse.

Varusmiespalveluksen aikana olen ymmärtänyt, ettei yksittäisten onnen hetkien tavoittelu tuo onnea, sillä tämä hetkittäisen hedonistinen ajatusmalli ei jätä tilaa soveltamiselle. Jos olisin palveluksen aloittaessani kuvitellut itseni aliluutnantin natsat rinnassa seisomassa Raaseporin rannalla samalla, kun ohjeistan kuvaajaa täysin sujuvalla ruotsin kielellä, olisin pettynyt karvaasti. Vaikka aiemmin mielessäni ylistämäni skenaario A olisikin toteutunut, olisin jäänyt upeista mahdollisuuksista paitsi toisaalla.

Päätän palvelukseni ensi viikolla päällimmäisenä tunteenani ikävä, jonka tarkoituksen olen oppinut oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana. Ikävä on ehkäpä kaikista arvokkain tunne, koska se kertoo kokijalleen, että hän on päässyt osaksi jotain vahvan merkityksellistä – sellaista, joka tekee elämästä elämisen arvoisen. Yksittäisiin onnen hetkiin fiksautumisen sijaan ikävästä kannattaakin iloita ja keskittyä samalla tekemään koko elostaan haikeuden väärti.