"Jos ette osta meiltä koneita, niin ette saa miinoja" – Idänkauppa ohjasi asehankintoja 60-luvulla

Väitöskirja paljastaa Neuvostoliiton sitoneen Suomen luultua tiukemmin asekauppoihin kylmän sodan aikana.

Toisen maailmansodan päättänyt Pariisin rauhansopimus rajoitti merkittävästi Puolustusvoimien kalustoa. Samalla perushankintamäärärahat, joilla Suomi taisteluvälineitä hankki, olivat pitkään 1950-luvulla hyvin vähissä.

Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus tarkoitti, että Suomen tuli olla valmiina puolustautumaan Saksaa ja sen liittolaisia vastaan joko yksin tai tarpeen vaatiessa yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Sopimus osoitti tarpeen kehittää omaa puolustuskykyä.

– Suomi ei tietenkään halunnut yhdessä Neuvostoliiton kanssa puolustautua ja pelättiin, että apua annetaan väkisin, juuri tohtoriksi Maanpuolustuskorkeakoulusta väitellyt Lauri Vuorinen avaa.

– Neuvostoliitto ilmoitti vuonna 1957, että voimme auttaa teitä asevoimien varustamisessa, mutta sitten myös tulisi kehittää Suomen Puolustusvoimien ja Neuvostoliiton asevoimien välisiä yhteyksiä, Vuorinen kertoo.

Samoihin aikoihin käynnistettiin keskustelut Neuvostoliiton kanssa tavaraluotosta eli suuresta lainasta, jolla saataisiin hankittua materiaalia sekä siviilimaailman tarpeisiin että Puolustusvoimille. Neuvottelujen jälkeen sotilasmateriaalihankinnat Neuvostoliitosta tapahtuivat pääosin tavaraluotolla vuoteen 1962 saakka.

– Se sopi Puolustusvoimien johdolle ihan hyvin, koska tavaraluotto näkyi puolustusbudjetissa sillä tavalla, että tuli isot lisäbudjetit. Rahaa oli siis hetkellisesti käytettävissä paljon enemmän kuin sitä aiemmin oli ollut, Vuorinen kertoo.

Puolet asehankinnoista idästä

Tavaraluoton tultua käytetyksi ajauduttiin kuitenkin syvemmälle idänkauppaan. Vuorinen kertoo, että Suomessa oli 1960-luvulla maataloustuotteiden ylituotantoa. Mikäli markkinat olisivat täysin saaneet määritellä tuotteiden hinnat, ne olisivat laskeneet. Hintojen lasku olisi puolestaan johtanut maanviljelijöiden elintason laskuun ja aiheuttanut tyytymättömyyttä.

– Maalaisliitossa pelättiin, että jos maatalousväestö tulee tyytymättömäksi, se johtaa kommunistien kannatuksen nousuun, Vuorinen toteaa.

Neuvostoliittolainen D30-haupitsi oli Suomen yhtymätykistölle hankittu täysin uusi kenttätykkimalli. Kuva: Sotamuseo

Ylimääräisiä maataloustuotteita piti siis saada myytyä ulkomaille. Samaan aikaan Keski-Euroopassa oli kuitenkin kehittynyt Euroopan talousyhteisö EEC. Sille oli muodostumassa omat sisämarkkinat ja sen maataloustuotanto kasvoi jatkuvasti.

Näin ollen Suomessa alettiin ajaa maataloustuotteiden vientiä Neuvostoliittoon. Idänkaupassa periaatteena oli kuitenkin tasapaino, jolloin tuotteita tuli ostaa ja myydä samalla summalla.

– Suomi ehdotti, että jos ostatte maataloustuotteet meiltä, niin voimme ostaa samalla ruplamäärällä aseita, Vuorinen kertoo.

Neuvostoliitto suostui kauppoihin, mutta edellytti, että asiasta tehdään valtiosopimustasoiset paperit. Maataloustuotteiden ylituotanto ei Suomessa loppunut, joten tällä järjestelyllä käytiin Neuvostoliiton kanssa kauppaa koko tutkimusajanjakson loppuun eli vuoteen 1970 asti, Vuorinen kertoo.

Vuorisen mukaan maataloustuotteiden viennin sitominen asehankintoihin johti kuitenkin ns. idänkaupan pakkopaitaan. 1960-luvun jälkipuoliskolla keskimäärin yli puolet Puolustusvoimien perushankintamäärärahoista kului jo Neuvostoliiton hankintoihin.
– Se sitoo aika paljon käsiä, koska jo ennakolta oli päätetty, mistä ostetaan niin huomattava määrä materiaalia, Vuorinen toteaa.

Sotilasjohdolle järjestely ei kokonaisuudessaan maistunut. Se vähensi kotimaisen puolustusteollisuuden tilauksia.

– Varautuminen sodan ajan tuotantoon vaikeutui, Vuorinen huomauttaa.

– Suomi joutui hankintojen yhteydessä sitoutumaan salaisilla valtiosopimuksilla tiukemmin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, kuin tähän asti oli tiedetty, Vuorinen tiivistää.

Hankintoja kaikille puolustushaaroille

Neuvostoliitosta tehdyt sotilasmateriaalihankinnat olivat merkittävä osa Puolustusvoimien kalustoa, mutta täysin avointa kaupankäynti ei ollut. Puolustusvoimat tiedotti alusta asti, että hankintoja Neuvostoliitosta on tehty. Yksityiskohtia ei kuitenkaan avattu.

– Se ei ollut salaista, että sieltä ostetaan jotain tavaraa Puolustusvoimille, mutta sen sijaan tapauksesta riippuen salaista saattoi olla jonkun välineen hankinta. Myöskään hankitun kaluston määristä ei annettu tietoja julkisuuteen, Vuorinen kertoo.

Hankintoja tehtiin kuitenkin laajasti kaikille puolustushaaroille. Vuorisen mukaan esimerkiksi kaikki modernit panssarivaunut ja lähes kaikki uudet kenttätykistön tykit hankittiin Neuvostoliitosta. Suomen ensimmäinen ohjushävittäjä oli myös neuvostovalmisteinen MiG-21F-13-suihkuhävittäjä.

Ajoittain Neuvostoliitto painosti Suomea hankinnoissa. Esimerkiksi vuoden 1962 epäonnistuneisiin ilmatorjuntaohjusten hankintoihin Suomea painostettiin palaamaan jopa presidentti Urho Kekkosta myöten.

Suomi taas pyrki saamaan Merivoimille herätemiinoja. Ruotsista hankitut Draken-hävittäjät kuitenkin vesittivät näiden saamisen pitkäksi aikaa. Herätemiinat kun olivat rauhansopimuksessa Suomelta kielletty ja niiden hankinta vaati Neuvostoliiton suostumuksen.

– He päättivät, että jos ette osta meiltä koneita, niin ette saa myöskään herätemiinoja, Vuorinen kertoo.

Suomen itsenäisyyttä turvaamassa

Vaikka Suomi oli melko pahasti jumissa idän materiaalikaupassa, länsivaltoja kuitenkin informoitiin kohtuullisella tasolla hankinnoista. Vuorisen mukaan CIA:n nettiarkistossa ja yleisesikunnan päällikön arkistossa on asiakirjoja, joiden mukaan Suomi antoi länteen tietoja kaupoista.

Poliittisella johdolla ja sotilasjohdolla oli sama tavoite – Suomen itsenäisyyden säilyttäminen. Mutta keinot sen takaamiseen olivat erilaiset.

Sotilasjohdon tarkoituksena oli saada mahdollisimman vahva oma puolustuskyky. Se viestisi Neuvostoliitolle, ettei Suomea tarvitse auttaa.

Valtiojohto, jossa Kekkonen pitkälti päätti ulko- ja puolustuspolitiikasta, taas pyrki taitavalla ulkopolitiikalla välttämään Neuvostoliiton väkisin tarjoaman sotilasavun.

– Neuvostoliiton pakkoapu olisi ollut huono juttu. Ei olisi mitään takeita, että apujoukot koskaan poistuvat maasta, jos niitä tänne kerran tulee, Vuorinen kertoo.

Myöhemmin 1970-luvulla Neuvostoliitto ehdotti Suomelle jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Vuorinen näkee tämän pitkänä jatkumona, jossa sotilasmateriaalikaupalla oli osansa.

Hän avaa, että tämä ilmenee Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean asiakirjoista jo 1950-luvulta. Keskuskomitean puhemiehistön kokouksissa tehtiin selväksi, että tavoitteena on tiivistää sotilasalan suhteita Suomeen.

Lauri Vuorisen sotahistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Tavaraluotosta idänkaupan pakkopaitaan : Suomen sotilasmateriaalihankinnat Neuvostoliitosta 1959–1970” tarkastettiin Maanpuolustuskorkeakoulussa 28. helmikuuta.