Hehkutettu Warfare-elokuva on piinaavan realistinen kuvaus Irakin sodasta
Ray Mendozan ja Alex Garlandin ohjaama Warfare kertoo Irakin sodan veteraanien traumaattisista kokemuksista.
Navy SEAL -joukko on jumissa evakuointioperaatiossa Ramadissa, Irakissa. Kaksi joukkueen taistelijaa on pahasti haavoittunut, ja aika käy vähiin. Viholliset hallitsevat ympäristöä ja tukijoukot viivästyvät. Jokainen minuutti tuntuu ikuisuudelta, eikä kukaan tiedä, selviävätkö sotilaat sieltä pois.
Tällaiseen tilanteeseen Warfare upottaa katsojan – suoraan keskelle sotaa, jossa ei ole varmuutta eikä turvaa. Alex Garlandin ja Ray Mendozan kirjoittama ja ohjaama elokuva eroaa selvästi perinteisistä Irakin sotaa kuvaavista teoksista. Se ei tarjoa selkeää tarinaa. Se ei viihdytä, vaan näyttää, miltä tuntuu olla tilanteessa, jossa kaikki on hallitsematonta. Warfare muistuttaa enemmän dokumenttia tai simulaatiota kuin elokuvaa.
Elokuvan yksi keskeisimmistä ratkaisuista on sen reaaliaikainen rakenne: kolme minuuttia ruudulla vastaa kolmea minuuttia todellisuudessa. Ei musiikkia, ei nopeutuksia. Tämä rytmi pakottaa katsojan mukaan tilanteeseen. Ajantaju vääristyy ja sydämen syke alkaa seurata kuvaruudun tapahtumia. Katsoja ei ole katsoja, vaan hän on paikalla.
Tapahtumat nähdään lähietäisyydeltä. Kuvakulmat ovat tiiviitä ja liikkuvat kaaoksen keskellä. Niissä ei ole tarkoitus tuottaa esteettisyyttä vaan kokemuksellisuutta. Katsojalle ei tarjota selkeää kokonaiskuvaa, vaan sirpaleita tilanteesta, kuten sotilaille, jotka yrittävät selviytyä sekasorron keskellä.
Äänimaisema on kaoottinen. Huudot, hengitys, räjähdykset ja laukaukset tunkeutuvat ihon alle. Ne yhdistyvät visuaaliseen raakuuteen tavalla, joka tekee katselusta paikoin hyvin raskasta.
Pohjana veteraanien muistot
A24:n tuottama Warfare pohjautuu veteraanien omiin muistelmiin vuoden 2006 Ramadin taisteluista. Tämä antaa elokuvalle uskottavuutta ja syvyyttä.
Elokuvan hahmot ovat inhimillisiä, väsyneitä, pelokkaita ja epävarmoja. He eivät ole ylikirjoitettuja vaan tavallisia sotilaita, jotka yrittävät selvitä operaatiosta.
Sodan kuvaus eroaa monista muista sotaelokuvista. Elokuvassa ei pyritä glorifioimaan tai romantisoimaan taistelua. Sen sijaan se esittää sodan brutaaleimman puolen – epäonnistumiset, kuoleman ja psykologisen paineen. Katsoja ei saa kauniita sankaritarinoita, vaan sen sijaan hän kohtaa sotilaat keskellä epätoivoa ja tuskaa.
Elokuva ei anna sodalle selkeää moraalista tuomiota, joka tekee siitä monitulkintaisen ja herättää kysymyksiä sodan oikeutuksesta, eettisistä pohdinnoista ja siitä, mitä taistelijat kokevat.
Kokonaisuudessaan Warfare on elokuva, joka ei vain käsittele sotaa, vaan tekee sen katsojalle henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Se ei tuomitse, mutta se pakottaa ajattelemaan, miltä sota todella tuntuu, ei vain ulkoisesti, vaan syvällä mielen tasolla. Se on elokuva, joka jää vaivaamaan katsottuaan.
Elokuvan toteutus on teknisesti erinomainen ja tunnelmaltaan poikkeuksellinen. Warfare ei kuitenkaan sovi herkimmille katsojille. Se on raaka, ahdistava ja ajoittain jopa järkyttävä.
