Hevonen – mukana niin sodassa kuin rauhassa

Kautta sotahistorian hevosella on ollut sotatoiminnassa keskeinen rooli, joka on historiallisesta näkökulmasta hävinnyt vasta äskettäin. Seuraten lukuisten sukupolvien sotilaiden kavionjälkiä Ruotuväki sai mahdollisuuden tutustua ratsastukseen.

Kun Ruotuväki saapuu paikalle Luhtajoen ratsutilalle Nurmijärvellä, Upseeriratsastajat ry:n sunnuntairatsastus on meneillään ratsutilan maneesissa. Majesteettiset hevoset laukkaavat ympäri maneesin ja hyppivät esteiden yli.

Upseeriratsastajien harjoituksen yhteydessä Ruotuväen toimittajalle on luvassa lyhyt käytännön oppitunti kouluratsastuksen alkeista.

Upseereita opetettiin ratsastamalla

Upseeriratsastajat ry:n varapuheenjohtaja, everstiluutnantti (evp) Seppo Haario kertoo, että hevosratsastus oli vuoteen 1994 saakka osa kadettien koulutusta.

– Katsottiin, että ratsastus kehittää fyysisistä kuntoa, luonteen lujuutta, rohkeutta ja tasapainoa. Ratsastajan pitää oppia käsittelemään eriluonteisia hevosia. Siksi ratsastus on aiemmin kuulunut upseerikoulutukseen. Hyvän johtajan pitää osata käsitellä johdettaviaan ja saavuttaa heidän luottamuksensa.

Haariolla itsellään on erityisen jännittävä ensimmäinen kokemus ratsastuksesta.

– 1960-luvulla varuskunnissa oli hevostallit. Kainuun prikaatin komentaja antoi käskyn, jonka mukaan hänen poikansa ja minä saimme käyttää Kainuun prikaatin ratsuja. Olimme lukiolaisia, emme olleet koskaan ratsastaneet ja tallivääpeli ei ryhtynyt meitä opettamaan.
 
Tämä ei kuitenkaan heitä pysäyttänyt kokeilemasta ratsastusta.

– Saimme käyttöömme kunnon ratsuja, jotka olivat kesällä seisseet jonkin aikaa tallissa. Ohje ensimmäiselle ratsastukselle oli se, että alussa ja lopussa on käveltävä hevosten kanssa vähintään kaksi kilometriä. Lähdimme siis ensimmäiselle ratsastukselle maastoteille ilman opettajaa ja ilman mitään nykyisiä turvavälineitä. Asuina olivat farmarit ja kumisaappaat. Hevoset olivat virkeitä.

Uusille ratsastajille nopea laukka tuntui paremmalta kuin rauhallisempi ravi.

– Totesimme kahden kilometrin kävelyn jälkeen, että ravi oli aika epämiellyttävää, koska emme osanneet keventää. Laukka oli miellyttävämpää, koska siinä ei tärissyt niin paljon. Laukassa oli vain yksi huono puoli: sitä ei saanut aina loppumaan ja välillä hevoset innostuivat kilpailemaan.

Nykyään ratsastuksen aloittaminen tällä tavalla ei kävisi päinsä, Haario toteaa.

Ratsastajan täytyy ottaa ohjat käsiinsä

Luhtajoen ratsutilan johtaja Tea Blom on aloittanut ratsutilan toiminnan entisessä kotitallissa. Hän kertoo, että ratsastajalle on tärkeää kommunikoida hevoselle, mitä sen pitäisi tehdä.

– Jonkin pitää olla johtaja. Jos hevonen kokee, että ratsastaja ei ota johtoa, se yrittää johtaa itse.

Hevosen ruokinta on erittäin tärkeää. Ennen vanhaan hevosia jopa kuoli, kun niitä ruokittiin samalla tavalla viikonloppuisin kuin arkipäivisin, vaikka ne liikkuivat arkisin eri määrin. Tätä kutsuttiin "maanantaikuolemaksi", Blom kertoo. Ruokintaa täytyykin vähentää lepopäiville.

Blom ja Haario harmittelevat sitä, ettei ratsastus ole miesten ja poikien keskuudessa suositumpi urheilulaji. He toivovat, ettei ratsastusta pidettäisi "tyttöjen lajina", vaan nähtäisiin, että se on avoinna kaikille. Muualla Euroopassa lajin harrastajien sukupuolijakauma on heidän mukaansa jopa päinvastainen.

– Saksassa valtaosa ratsastajista on edelleen miehiä, Haario mainitsee.

Hakkapeliitta ja suomenhevonen

Hevonen on ollut mukana taisteluissa ihmisen ja hevosen yhteisen historian alusta asti, kertoo professori Pauliina Raento, joka tutkii hevosia Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa.

Suomen sotahistoriasta Raento nostaa esille Ruotsin ajan tunnetut hakkapeliitat ja hevosten monipuolisen käytön toisen maailmansodan aikana ratsuväen toiminnassa.

– Toisen maailmansodan aikaisessa sissisodankäynnissä hevosella pystyttiin tekemään pienemmän mittakaavan liikkeitä. Hevonen oli niissä tärkeä, koska se pystyi liikkumaan hiljaa ja se oli helppohuoltoinen liikenneväline sellaisessa maastossa, johon oli muuten lähes mahdotonta päästä.

Kyseisissä sissisotatoimissa käytettiin kestävää suomenhevosta.

– Se on sopeutunut Suomen oloihin niin, että se pärjäsi hyvin vähällä ruoalla melkein missä tahansa Suomen luonnossa.

Tänä päivänä ratsuväen perinnön voi Raennon mielestä nähdä esimerkiksi ratsastusurheilussa.

– Ratsastus on nykypäivänä Suomen naisten ja tyttöjen suosituin urheilulaji. Ratsastuksella on 140 000 aktiiviharrastajaa, joista suuri valtaosa on naisia.

Hevosia ei nykypäivän sotaharjoituksissa näy, mutta ratsastusta harrastetaan yhä Suomessa runsain mitoin. Kuva: Peetu Oksanen

Sota vaikuttaa myös eläimiin

Ennen vanhaan ei ajateltu eläinten oikeuksista samalla tavalla kuin nykyään, mutta nykypäivän näkökulmasta on selvää, että hevosten ottamisessa mukaan sotaan on merkittäviä eettisiä ongelmia, Raento huomauttaa. Sota ei ole hevosen sota, mutta se joutuu silti kokemaan kipua, pelkoa ja kurjia oloja.

– Sodasta palautettiin omistajilleen traumatisoituneita hevosia, jotka esimerkiksi pelkäsivät paukahtavia ääniä.

Ratsastus on Raennon mukaan niin sanotusti vanhentunutta teknologiaa nykyaikaisessa sodassa, mutta eläinten käyttö sodassa ei suinkaan ole epäolennainen keskustelu. Esimerkiksi delfiinien käyttö miinoihin liittyvissä tehtävissä on tärkeä nykyajan eettinen kysymys.

– Se on kuitenkin villieläin, joka vangitaan ja pidetään hyvin pienessä elinympäristössä.

Raento arvioi, että suorana toimijana hevonen on kautta aikojen ollut kaikkien tärkein eläin ihmisen sodankäynnissä. Sotatoimissa on käytetty muitakin eläimiä, suoraan muun muassa sotanorsuja ja viestikyyhkyjä. Eläimiä on myös käytetty epäsuorasti esimerkiksi lihantuotannon ja eläinkokeiden kautta.

– Sitten sota tietysti tuhoaa valtavan määrän luontoa.

Valtakunta hevosesta!

Sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitokselta kertoo, että hevosten hyvinvointi oli ratsumiehille erittäin tärkeää. Ratsumiehen täytyi pitää yhtä hyvin huolta hevosestaan kuin itsestään.

– Jos hevoselle kävi jotain, niin ratsumiehestä tuli jalkaväkeä.

Siviilielämässäkin hevosella oli ennen monia merkittäviä rooleja. Hevonen oli 1960-luvulle asti keskeinen Suomen maaseudun asukkaiden toimeentulolle, Karjalainen muistuttaa.

– Iso osa esimerkiksi talvi- ja jatkosodassa Puolustusvoimien palvelukseen otetuista hevosista oli pakko-otoilla otettu sotakäyttöön siviiliväestöltä. Kyllähän ne hevosmiehet, jotka niitä hevosia ajoivat ja käyttivät, olivat niitä samoja maatilan poikia ja työläisiä, jotka olivat siviilissäkin hevosten kanssa toimineet, ja totta kai he osasivat arvostaa sitä hevosen työpanosta myös siellä sodan töissä.

Näin ollen hevosen käyttö sodassa ja siviilielämässä eivät olleet irrallisia ilmiöitä.

– Rauhan töistä hevonen siirtyi sodan töihin ihan samalla lailla kuin reserviläismiehet liikekannallepanon tullessa siirtyivät armeijan palvelukseen.

Nykypäivän sodankäynnissä ratsuväen tai hevosten merkitys olisi hyvin pieni.

– Jos ratsuväellä olisi joku rooli, se olisi enemmänkin symbolinen, Karjalainen tuumii.

Ratsuväen perintö jatkuu musiikin kautta

Maasotakoulun Lappeenrannassa toimiva Rakuunasoittokunta on viimeinen Puolustusvoimien yksikkö, jonka nimi viittaa suoraan historialliseen ratsuväkeen. Rakuunasoittokunnan päällikkökapellimestari, musiikkimajuri Riku Huhtasalon mukaan ratsuväen perinteiden vaaliminen osana toimintaa on kunnia soittokunnalle.

– Onhan se hienoa vaalia tämän sankarillisen, myyttisenkin, aselajin perinteitä.

Ratsuväen ja rakuunoiden perinteet nähdään heidän toiminnassaan tiettyjen juhlatilaisuuksien, rakuunapukujen käyttämisen ja itse musiikin kautta.

– Suomalaisen ratsuväen marssi sekä muu ratsuväkimusiikki on osa meidän repertuaariamme.

Hevonen ja varusmies

Takaisin Luhtajoen ratsutilan maneesiin.

Ruotuväki seuraa Upseeriratsastajien harjoittelua, kuin yhtäkkiä ilmoitetaan, että hevonen on valmiina ratsastukseen. Pientä hetkeä myöhemmin toimittaja istuu satulassa kypärä päässä ja jalat jalustimissa.

Rauhallinen belgialainen puoliveri Aku, virallisesti Adagio, suhtautuu aloittelijan kyvyttömyyteen hyvin ja toteuttaa kärsivällisesti sekä ohjaajan että ratsastajan komentoja.

Kun pistetään vauhti päälle ja rynnätään eteen ravissa, tulee mahdottomaksi pysyä niin tiukasti liimattuna satulaan kuin haluaisi. Tuntuu siltä, että kohta toimittaja tippuu satulasta.

Tämä osoittautuu kuitenkin turhaksi peloksi. Vähitellen vaisto kumartua eteenpäin nujerretaan, ja ratsastaja uskaltaa istua satulassa kuten pitääkin: ryhdikkäästi selkä suorana.

On kiehtovaa nähdä, miten Aku reagoi niin pieniin eleisiin. Hevosta johdetaan pääosin tuntoaistin kautta, mukaan lukien omilla jaloilla. Ratsastaja ei ole mikään passiivinen matkustaja, vain molemmat ovat mukana liikkeessä.

Päivänselvää on myös sen, että hevonen ei ole mikään kone, vaan elävä olento, jolla on oma tahtonsa.

Hevosen selässä tulee mietittyä lähinnä tasapainon pitämistä, ja korkealentoiset ajatukset historiasta ja paikastamme siinä jäävät ajateltavaksi myöhemmin. Ratsuväen aikakausi on varmaan jo kauan sitten mennyttä, mutta on syytä muistaa hevosen merkitys monissa tärkeissä tapahtumissa ja kehityksissä kautta historian – sekä sodassa että siviilielämässä.