Herra vänrikki, tapatatko minut sodassa?

Suomi on sodassa. 24-vuotias jääkäri Eero Pellonpää makaa poterossa Lappeenrannan alueella. Hänen joukkueensa vastuulla on puolustaa tiheän metsäkaistaleen tasa. Sotilaat ovat kaivaneet makuupoterot ja vartioivat illassa hämärtyvää metsää. Käsky on torjua vihollinen, mikä tarkoittaa, ettei perääntyminen ole vaihtoehto.

Keskellä tätä sodan kurimusta Eero muistelee kuuden kuukauden pituista varusmiesaikaansa. Puheista huolimatta hän ei silloin uskonut, että tupalaiset, joukkuelaiset ja varusmiesjohtajat todella olisivat hänen sodan ajan joukkonsa. Eeron vatsasta kouraisee, kun hänen vanha tupakaverinsa vaikeroi väsymystä viereisessä poterossa. Muutaman poteron päässä on Eeron joukkueenjohtaja, vänrikki Oikarinen: mies, joka varusmiesaikana tarkasti päivittäin tuvan siisteyden ja pikkumaisesti joskus valitti turhistakin asioista.

Aikoinaan koko tupa oli välillä kyseenalaistanut silloisen upseerikokelaan käskyjä. Kuitenkin kriisin alla joukkue on totellut vänrikki Oikarisen käskyjä kyselemättä. Mistä tämä johtuu? 

Tositilanteessa etulinjasta johtava vänrikki Oikarinen ei enää ole joukkueelle vain “herra vänrikki”, vaan esimerkki ja ohjaava voima. Oikarinen on nöyrä ja vaatii alaisiltaan vain niitä asioita, mitä hän itsekin toteuttaa, joten joukkueen sisälle on syntynyt syvä luottamus.

Varusmiespalveluksen aikana luottamus esimiehen ja alaisen välillä on osoittautunut minulle ensisijaisen tärkeäksi. Muistan RUKin kurssijuhlasta kenraalimajuri Jukka Jokisen puheen. Jokinen painotti, miten esimerkillä johtaneet nuoret vänrikit maksoivat sodissa raskaimman laskun. Sama käy ilmi Mannerheimin 14.3.1940 päiväkäskystä – “tahdon erikoisesti painostaa reserviupseerien uhrautuvaa uljuutta, heidän velvollisuudentuntoaan ja etevyyttään, millä he ovat täyttäneet tehtävän, joka ei alkuaan ollut heidän. Niinpä on heidän uhrinsa prosenttimäärältään sodan korkein, mutta se on annettu ilolla ja horjumattomalla velvollisuudentunnolla.”.

Johtajakauden ensimmäisessä koulutuksessa minulle konkretisoitui, miten iso merkitys aivan pienelläkin esimerkin näyttämisellä on. Partion hyökkäystä oli koulutettu muutama tunti, kun itse hyppäsin partionjohtajan saappaisiin. Kaartinjääkäreillä oli hymy herkässä, kun upseerikokelas ryömi munat turpeessa heidän vierellään. Pienen kevennyksen lisäksi huomasin välittömästi, miten tapahtuma vahvisti yhteyttäni kaartinjääkäreihin. 

Pelkästään esimerkki ei kuitenkaan ole se, mikä saa sotilaat makaamaan viimeiseen asti poterossa. Taistele tai pakene -stressireaktio on yleistynyt siviilimaailmassa, joten miten käy, kun tavalliset opiskelijat ja työntekijät tai toimitusjohtajat työnnetään eturintamaan? 

Vänrikkien velvollisuus on johtaa joukkuetta järjen rajamailla kulkevassa sodassa. Samalla heidän täytyy ymmärtää uhrausten korvaamaton merkitys. Jos tapat taistelutahdon, viet hengen koko joukkueelta. 

Tuleville vänrikeille tulisikin kouluttaa paremmat valmiudet kehittää omien alaistensa psyykkistä- ja eettistä toimintakykyä. Varusmiespalveluksen lopussa jokaisen upseerikokelaan pitäisi pystyä lausumaan seuraavat sanat omasta joukkueestaan: “Te tunnette minut ja minä tunnen Teidät ja tiedän, että jokainen Teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti.”. Myös tämä oli ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskystä.