Herra alikersantti, voinko puhutella?
Kirjoittaja pohtii kolumnissaan miehistön suhtautumista varusmiesjohtajia kohtaan.
Aloitin oman varusmiespalvelukseni viime tammikuussa, ja kuusi viikkoa kestäneestä alokaskaudesta jäi käteen hyvät muistot. Kaikki oli uutta, ja kaikki muut tupani alokkaat olivat täysin samanlaisessa tilanteessa kuin olin itsekin. Aika kului nopeasti, kun joka päivä oppi jotain uutta.
Alokkaalle kiistämättä tärkeimmät henkilöt ovat palveluksessa jo kuusi kuukautta viettäneet varusmiesjohtajat, alikersantit. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien alikersantit kouluttavat omien tupiensa alokkaille perusteet aina kenkien sitomisesta aseenkäsittelyyn asti. Kaksi eri saapumiserää kohtaavat, ja näiden vanhempien johtajien kokemus näyttää alokkaan silmissä turvalliselta.
Ensimmäisen kuuden viikon aikana alokkaiden ja johtajien välille on tavoitteena syntyä ennen kaikkea kunnioitusta ja luottamusta. Johtajien tulee olla vaativia, mutta reiluja, alokkaiden kuuliaisia, mutta omilla aivoilla ajattelevia yksilöitä. Sotilasmaailman hierarkia on vielä tässä vaiheessa vahvasti mukana, ja alikersantteja puhutellaan aivan samalla tavalla kuin ketä tahansa kantahenkilökunnan kouluttajaa. Kuilu johtajien ja alokkaiden välillä on tässä vaiheessa suuri, vaikka luottamus, kunnioitus ja jopa ystävyys on syntynyt.
Vuoden ja yhdeksän kuukautta palvelevat miehistön varusmiehet näkevät palveluksen edetessä vanhojen johtajien kotiutumisen ja uusien oman saapumiserän johtajien saapumisen. Viimeistään tässä vaiheessa usean miehistössä palvelevan entisen alokkaan suhtautuminen varusmiesjohtajia kohtaan alkaa muuttua.
Sama vanhemman kunnioitus, jota esiintyi edellisen saapumiserän johtajia kohtaan puuttuu. Uusi elämä kasarmilla on tullut tutuksi, eikä jokaisesta pienestä asiasta tarvitse enää vaivata esimiestä. Syntyy eräänlainen luokkatietoisuus, kun miehistö älyää alikersanttienkin olevan loppupeleissä vain ihmisiä. Halutessaan jääkäri olisi voinut olla itse nyt tuossa pyhässä asemassa kahden kulma-auran koristaessa rintaa.
Jokaisen varusmiehen palvelus on aina hyvin yksilöllinen, ja eri komppanioiden sekä varuskuntien välillä näkyy varmasti eroavaisuuksia myös tässä aihepiirissä. Suoritettuani oman palvelukseni Ruotuväen toimittajana erityistehtävissä on myös oma suhtautumiseni varusmiesjohtajiin muuttunut huomattavasti alokaskauden ajoista.
Erityistehtävissä palvellessa sotilashierarkia unohdetaan toimiston kirjoituskoneiden äärellä miltei kokonaan, minkä johdosta olen oppinut pitämään varusmiesjohtajia enemmän ystävinä kuin esimiehinä. Kasarmille palattaessa sotilaskuri astuu jälleen esiin, mutta se on täysin erilaista kuin alokaskaudella. Joskus jopa tuntuu siltä, että johtajat hermostuvat, jos "puhuttelu, esittely, asia" menee liian pitkälle. Palvelustani on jäljellä enää vajaa kuukausi, ja sykli jatkaa kulkemistaan oman saapumiseräni johtajien ottaessa uuden miehistön vastaan.
