Haavisto kaipaa ymmärrystä konfliktien taustatekijöistä

Ulkoministeri Pekka Haavisto kaipaa tuntumaa konfliktien taustatekijöihin ennen lähtöä kriisinhallintaoperaatioihin. Esimerkiksi Malissa suomalaisilla on edessä poliittisen islamin lisäksi muita, alueiden kehityksestä jälkeen jäämiseen liittyviä syitä, joita pitäisi ymmärtää.

Parikymmentä vuotta kestänyt Afganistanin-operaatio oli kriisinhallintahistorian suurin operaatio, jossa ehti käydä Suomestakin noin kaksi ja puoli tuhatta sotilasta. Ulkoministeri Pekka Haavisto arvioi, että operaatio on ollut Puolustusvoimille kiinnostava kokemus, ja hyötyä on saatu myös poliittisella tasolla, kun on saatu maat pelaamaan yhteen.

– Tässä on ollut myöskin vähän sellaista frustraatiota ilmassa, että tokkopa enää ikinä tällaista tehdään. Tämä oli massiivisuudellaan niin poikkeuksellinen, Haavisto sanoo.

– Se mikä siitä ehkä opittiin, oli varmaan se, että miten vaativaa on siviilihallinnon kehittäminen maassa samaan aikaan kun panostetaan sotilaalliseen kriisinhallintaan. Voi sanoa, että Afganistanissa epäonnistuttiin siinä, että saataisiin maahan sisäistä vakautta, joka ulottuisi myös talibanalueelle, Haavisto toteaa.

Toisaalta operaation yhtenä tehtävänä oli estää se, että Afganistanista kehittyisi terrorismin hubi, solmukohta, josta käsin voitaisiin toimia kuin syyskuun 2001 terrori-iskussa Yhdysvalloissa. Haavisto muistuttaa, että se toiminta saatiin loppumaan.

Yhteistyö toimi Kabulin kentällä

Viimeisten suomalaisten ja heitä avustaneiden saaminen pois Kabulin lentokentältä tapahtui Puolustusvoimien suojausjoukon tuella. Lentokenttävaihe tuli Haaviston mukaan kaikille yllätyksenä.

– Kaikki mitä olen kuullut sekä sotilas- että siviilipuolelta on jollakin tavalla rohkaisevaa, että tämmöisessä hyvin nopeassa kriisitilanteessa käytännön yhteistyö toimii ilman, että on edes valmiita sopimuksia tai raskaita neuvotteluja. Kannattaa analysoida, mitä opittavaa ja mahdollisesti parannettavaa syntyi, Haavisto sanoo.

Valtiollisten toimijoiden lähdettyä Afganistanista maahan jäi monia järjestöjä, kuten YK-järjestöt, Punainen Risti ja Lääkärit ilman rajoja. Järjestöt kaipaavat resursseja, jotta esimerkiksi opettajille ja sairaanhoitohenkilöstölle voitaisiin maksaa palkkaa.

– Siinä on hirveän suuri kysymys kansainväliselle yhteisölle, että onko palkkojen maksaminen Talibanin auttamista vai onko se maan pitämistä jollakin tavalla elinkelpoisena niin, ettei sieltä suuntautuisi suurta pakolaisvirtaa ulospäin. Voisi ajatella, että Euroopankin intressi on jollain tavalla säilyttää vakaus siellä tästä karmeasta ihmisoikeustilanteesta huolimatta, Haavisto toteaa.

Afrikan merkitys kasvaa

Kriisinhallinnalla on maailmalla tarvetta Afganistanin tapahtumien jälkeenkin. Haavisto sanoo, että Suomen perinteisessä operaatiokohteessa eli Libanonissa tarve ei ole vähentymässä vaan pikemminkin lisääntymässä, koska maan sisäinen vakaus näyttää haasteelliselta ja Israel kokee uhkaa Hizbollahin taholta.

Katseet ovat Haaviston mukaan suuntautuneet yhä enemmän Afrikkaan ja Sahelin alueeseen. Suomikin lisää sotilaallista panostaan Malissa meneillään olevaan EU:n koulutusoperaatioon.

– Kun mennään Maliin, niin kuten kaikissa kriisinhallintaoperaatioissa, yhtä tärkeää kuin itse työn tekeminen kentällä on se, että meillä olisi hyvä analyysi siitä tilanteesta. Siellä on selvästi tämän poliittisen islamin lisäksi kehitykseen ja kehityksestä jälkeen jäämiseen liittyviä asioita. Meillä pitäisi olla hyvä tuntuma ja ymmärrys, mitkä ovat ne juurisyyt konfliktin takana, Haavisto sanoo.

– Alue, jota olen itse koettanut seurata, on tämä pohjoisen Mosambikin Capo Delgadon tilanne. Myös siellä Suomella on suunnitelmia, että voitaisiin tukea EU:n koulutusoperaatiota. Jos katsoo islamilaista poliittista maailmaa, sen leviäminen Lähi-idästä Pohjois-Afrikkaan ja juuri Sahelin alueella on tosiasia. Sitten on syntymässä tällaisia pesäkkeitä, Afganistanissa Isis-K ja Cabo Delgadossa on selvästi tällaisia islamilaisia tendenssejä samalla tavalla, Haavisto kuvaa.

Suurvalta-aika taakse jäänyttä

Suomi mainosti itseään ennen rauhanturvaamisen suurvaltana. Ulkoministeri Haavistokin muistelee käyttäneensä tätä ilmaisua 2000-luvun alkupuolella ollessaan YK:n ympäristöohjelman tehtävissä Liberiassa. Nigerialaista rauhanturvaosastoa johtanut kenraali hämmästyi ja kysyi, millä sijalla Suomi on joukkoja YK:n tehtäviin antaneiden maiden listalla.

– En ollut varma, joten googlasin hotellihuoneessa, ja me olimme silloin sijaluvulla 50. Minullekin pieneksi yllätykseksi kolme afrikkalaista maata – Nigeria, Ghana ja Kenia – olivat aivan kärkisijoilla, Haavisto muistelee. Tällä hetkellä sijalukumme on 55.

Vielä 1990-luvun alussa Suomi oli YK-joukkojen määrällä mitattuna kärkisijalla. Sittemmin mukaan on tullut EU- ja Nato-yhteistyö, ja rauhanturvaamisen sijaan on ryhdytty puhumaan sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinasta.

– Rauhanturvaamisen tämän päivän moodi on, että sotilaallinen kriisinhallinta, siviilikriisinhallinta, humanitääriset asiat ja kehitysasiat pyritään koordinoimaan, Haavisto sanoo.
Nyt “ulkona” on noin 350 sotilasta ja noin 150 siviilikriisinhallinnan asiantuntijaa. Haavisto huomauttaa, että sotilaallisen kriisinhallinnan kustannukset ovat nousseet voimakkaasti.

– Koko ajan lähetettävien määrä pitää suhteuttaa siihen, että saadaan paras mahdollinen varustus mukaan. On tienvarsipommeja ja uudenlaista aseistusta vastassa, Haavisto sanoo.