Euroopan puolustuksen pitkä tie

Eurooppalaisessa integraatiossa turvallisuus- ja puolustusyhteistyön merkitys on kehittynyt aste asteelta. 70 vuotta sitten puolustusyhteisön syntyminenkin oli lähellä.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopan kahtiajaossa Länsi-Eurooppa pyrki rakentamaan turvallisuuttaan vastapainona Neuvostoliiton muodostamalle itäiselle uhalle. Nykyistä Euroopan unionia edeltänyt Euroopan talousyhteisö perustettiin Rooman sopimuksella 1957 Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ja Euroopan atomienergiayhteisön rinnalle, mutta sopimus ei näytellyt kovan turvallisuuden kannalta juuri mitään roolia.

Euroopan puolustusyhteisön (European Defence Community, EDC) perustamista suunniteltiin 1950-luvun alussa, mutta Ranskan kansalliskokous hylkäsi hankkeen vuonna 1954. Länsi-Euroopan turvallisuus- ja puolustusyhteistyö jäikin vuonna 1949 perustetun Naton ja valtioiden välisten sopimusten varaan. Kansallinen turvallisuus oli hallitusten käsissä. Puolustuspolitiikan yhteistyöjärjestönä toimi vuodesta 1954 Länsi-Euroopan unioni (WEU), joka lakkasi olemasta vasta 2011.

Puolustusyhteistyö oli läpi kylmän sodan pitkälti eurooppalaisen integraatiokehityksen ulkopuolella.

– Nato vakiintui kehikoksi, ja vasta kylmän sodan päättyminen johti siihen, että ajateltiin uudistaa se, kuinka turvallisuus ja puolustus tulisi organisoida eurooppalaisessa kontekstissa, kertoo vanhempi tutkija Tuomas Iso-Markku Ulkopoliittisesta instituutista.

Maastrichtista Lissaboniin

EU:n yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle ja siten myös puolustuspolitiikalle luotiin pohja Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992 – samalla kun itse EU syntyi Euroopan yhteisöjen pohjalle. EU:n rakenteet turvallisuus-ja puolustusyhteistyölle sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan alalla luotiin varsin nopeasti 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, minkä jälkeen kehitys jälleen hidastui 2000-luvun lopulla EU:n jäsenmaiden keskittyessä muun muassa eurokriisin hoitoon.
Vuonna 2009 tuli voimaan Lissabonin sopimus, jolla muutettiin Rooman ja Maastrichtin sopimuksia ja joka toi mukanaan uudistuksia EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Se tarjoaa muun muassa periaatteessa sitovan avunantolausekkeen jäsenmaille ja tarjoaa halukkaille jäsenmaille välineitä tiivistää yhteistyötään. Silti yhteistyö on ollut jähmeää esimerkiksi protektionististen puolustustarvikemarkkinoiden avaamiseksi. Integraatiota ovat hidastaneet myös eurooppalaisten maiden erilaiset uhkakuvat ja erot strategisessa kulttuurissa.

Venäjä, Brexit ja Trump

Uutta vauhtia EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan toivat Venäjän aggressio Ukrainassa vuodesta 2014 alkaen, vuoden 2016 Brexit-äänestyksen liikkeelle laittamat kehityskulut sekä Natoon skeptisesti suhtautuvan Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi.
– Viimeisen vuosikymmenen aikana turvallisuus- ja puolustusyhteistyö EU:n viitekehyksessä on saanut aika lailla uusia muotoja. Kriisinhallintafokus on saanut rinnalleen selvemmin aspektin, jossa EU tukee sotilaallisten suorituskykyjen kehittämistä, eurooppalaista puolustusteollisuutta ja yhdistää eurooppalaisia puolustusmarkkinoita. EU myös toimii ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden rajapinnalla, Iso-Markku sanoo.

Euroopan komissiolla on 2010-luvun alusta lukien ollut aiempaa vahvempi rooli EU:n ulko-, turvallisuus-, ja puolustuspolitiikan tekijänä, mikä on muutos aiempaan vahvaan hallitustenvälisyyteen.

Aseostoja ja suorituskykyjä

EU:n strategia-asiakirjat, kuten vuonna 2016 hyväksytty EU:n globaalistrategia ja sen jatkoksi viime vuonna ilmestynyt strateginen kompassi, ovat viitoittaneet EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehitystä. Niiden pohjalta syntyneiden hankkeiden keskuudesta Iso-Markku haluaa nostaa esiin EU:n rauhanrahaston, josta yllättäen tuli EU:n merkittävin väline Ukrainan puolustuksen tukemiseen, sekä yhteiset puolustustarvikeostot, jotka ovat EU:n uusin aluevaltaus.
Iso-Markku näkee, että EU:n taloudelliset instrumentit, sääntelyvalta ja mahdollisuus vaikuttaa teollisuuteen, markkinoihin ja tutkimukseen erottavat EU:n Naton toimintamahdollisuuksista. EU:ta ja Natoa ei hänen mukaansa voikaan pitää päällekkäisinä vaan mahdollisuuksien mukaan toisiaan täydentävinä toimijoina. Koordinaatiota esimerkiksi suorituskykyjen ja puolustussuunnittelun osalta voisi kahden toimijan välillä kuitenkin nähdä enemmän.

Epäselvä avunantolauseke

Suomi korosti sotilaallista liittoutumattomuuttaan vuonna 1995 toteutuneen EU-jäsenyytensä alkuaikoina, mutta erityisesti kymmenen viime vuoden aikana maamme on vahvasti tukenut tärkeimpiä turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen tähdänneitä aloitteita.
Suomi on sotilasliittoon kuulumattomana maana korostanut esimerkiksi Lissabonin sopimuksen avunantolauseketta useimmista muista jäsenmaista poiketen. Kyseisen artiklan taustalla ei kuitenkaan ole Yhdysvaltojen ylivertaisten sotilaallisten suorituskykyjen luomaa pelotetta, Naton komentorakenteita tai operatiivista suunnittelua, ja sen todellinen merkitys onkin hieman hähmäinen.

– Sillä voi olla roolia kriisi- ja konfliktitilanteissa, jotka voivat mennä Naton (turvatakuut antavan) artikla 5:n kynnyksen alle, Iso-Markku pohtii artiklan merkitystä tänä päivänä.

– Artikla 5 ja EU:n keskinäisen avunannon lauseke pitäisi saada osaksi toisiaan tukevaa turvalausekkeiden verkostoa.

Avunantolauseketta on testattu kerran, Ranskaan kohdistuneiden terrori-iskujen jälkeen vuonna 2015. Tuolloin muun muassa Suomi tuki Ranskaa lähettämällä rauhanturvaajia Libanoniin ja vapauttaen Ranskan omia resursseja.