Ei intissä huviksi räiskitä
Kirjoittajan mielestä eettinen toimintakyky tulee ottaa vahvemmin esiin heti varusmiespalveluksen alussa.
Makasimme ampumapenkalla rynnäkkökiväärit kourassa. "Kolme laukausta omaan maaliin, ampukaa", kuului kouluttajan huuto. Ammuimme, kävimme tauluilla, ja ammuimme uudestaan – vailla todellista ymmärrystä, mitä varten oikeasti harjoittelimme.
Jokainen taistelukoulutuksen saanut sotilas osaa ampua vihollista esittäviin maaleihin. Jo peruskoulutuskaudella moni alokas saa ampumataitotestissä kiitettävän tuloksen. Perustekniikan osalta ampuminen ei ole rakettitiedettä.
Entä kun maali vaihtuukin tositilanteessa oikeaksi ihmiseksi, viholliseksi. Kuka on silloin valmis painamaan liipaisinta? Kuka pystyy liipaisinta painettuaan keräämään itsensä henkisesti, jatkamaan toimintaa ja elämään tekojensa kanssa vielä tulevaisuudessa?
Alokasaikani sai minut pohtimaan asepalveluksen todellista merkitystä. Aluksi, kun saimme rynnäkkökiväärit käsiimme ja pääsimme ensimmäistä kertaa ampumaradalle, olin innoissani kuin pieni lapsi jouluna. Ruudin haju ja rynnökkäkiväärien pamahtelu sai adrenaliinin kiertämään veressä. Ampuminen oli aika mageeta.
Mitä enemmän kävimme ampumaradalla ja harjoittelimme ampumista, sitä vähemmän ampumisesta enää innostuin. Tajusin, että emmehän me ampumaradalla huvin vuoksi räiski.
Olin toki alitajunnassani tiedostanut sen, mitä varten intti käydään, mutta alokaskaudella se vasta todella valkeni minulle ja aloin asiaa pohtimaan. Tarvittaessa minun täytyy olla valmis tappamaan toinen ihminen.
Näin jälkikäteen ajateltuna pidän ihmeellisenä sitä, että alokaskaudella kouluttajat tai muu henkilökunta ei oikeastaan missään vaiheessa kunnolla tuonut esiin, että meidän pitää olla ampumataidon lisäksi myös henkisesti valmiita ihmisen hengen riistämiseen. Ei kysytty, ei pohdittu, ei keskusteltu, olisimmeko henkisesti kykeneväisiä ampumaan vihollisen, oikean ihmisen. Kaikki eivät ole.
Tuntui, että sodan karua todellisuutta, toisen ihmisen hengen riistämistä, ikään kuin hyssyteltiin ja se sivuutettiin. Se tavallaan esiintyi puolihuolimattomasti silloin tällöin joissakin sivulauseissa, mutta siihen se sitten jäikin. Eettinen pohdiskelu loisti poissaolollaan.
Jokainen jollain tasolla ymmärtää sen, että tositilanteen sattuessa vihollisen tuhoaminen on, jos ei oikeutettua, niin ainakin välttämätöntä oman ja joukkueen selviytymisen kannalta. Silti niin meidän varusmiesten kuin reserviläistenkin on syytä pohtia, olisinko valmis painamaan liipaisinta.
