Reservin auringon pilkahduksia
Kirjoittaja halusi kirjoittaa jostakin ylevästä, mutta inttinostalgia veti pidemmän korren.
Aloitin varusmiespalvelukseni saapumiserässä 1/22. Tammikuun kolmantena päivänä en ymmärtänyt täysin kuinka pitkä aika 347 vuorokautta on. Palveluksen ensimmäisten viikkojen aikana aloin käsittää, että kyse on ainakin pitkältä tuntuvasta ajasta. Tänään aamuja on jäljellä 55 ja hitaasti, mutta varmasti vahvistuu tunne siitä, että jonain päivänä minäkin kuljen porteista ulos siviilivaatteissa.
Sopeutuminen kuuluu ihmisen ominaisuuksiin, mikä on aikojen saatossa osoittautunut varsin hyväksi piirteeksi lajillemme. Sopeutuminen ei kuitenkaan tapahdu välittömästi, mikä merkitsee sitä, että suuret muutokset ja käännekohdat elämässä ovat toisinaan vaikeita, niin myös ajatus siitä, että joulukuun 15. päivänä kukaan ei käske särmäämään punkkaa tai vetämään taisteluliiviä päälle.
Ajatukset alkavat vaistomaisesti hakea jonkinlaista kiinnekohtaa tulevasta. Monella on edessä hyppy tuntemattomaan, kun pääsee ehkä ensimmäistä kertaa ikinä elämään vapaata elämää. Ripaus Puolustusvoimien tarjoamaa itsekuria kuitenkin tarttunee itse kunkin matkaan, ja vaikka joka aamu punkka ei olekaan välttämättä särmättynä, niin tiettyä suunnitelmallisuutta ja stressinsietokykyä on varmasti jokaisella aiempaa enemmän. Kun tietää, mihin pystyy, eivät jonninjoutavat sivuseikat ala ahdistaa, ainakaan liikaa.
Huomaan myös, että vaikka varusmiespalveluksen ilmapiiri on niin sanotusti haastava ja vaativa, niin olen kartuttanut myös kykyä olla itselleni armollinen. Alokaskaudella nappasin hyvät pisteet sotilaan perustutkinnosta, mutta palveluksen aikana huomasin, että aina ei tarvitse olla paras, vaikka oma tontti täytyy hoitaa ja kavereita on tuettava.
Varusmiespalveluksen aikana ihminen kasvaa nopeammin, kuin ehkä koskaan elämässään. Olen tyytyväinen siihen mahdollisuuteen, että olen saanut nähdä ensin alokaskaudella johtajieni kasvamista omaan tehtäväänsä, aliupseerikurssilla vertaisteni harjaantumista oman aselajinsa osaajiksi ja nyt johtajakaudella on ollut ilo seurata, kuinka jo kotiutunut yhdeksän kuukauden miehistö otti minut osaksi ryhmäänsä. Suurta kasvua on tapahtunut myös uuden yhdeksän kuukauden miehistön kanssa. On hauskaa nähdä, kuinka alokaskauden sinisilmäinen arvomerkeille pokkurointi vaihtuu ryhmänä toimimiseen ja rakentaviin keskusteluihin.
Palvelustehtävien lomassa olen myös pohtinut paljon johtamista ja omaa identiteettiäni johtajana. Olen yrittänyt olla reilu ja nähdä alaiseni ihmisinä, enkä vihreänä massana, omasta mielestäni kohtuullisella menestyksellä. Helppoa ei aina ole ollut, eikä tarvitsekaan, sillä johtajakausi on osa koulutusta. Ilokseni olen huomannut, että kun ihmisiä kohtelee ihmisinä, ymmärtävät hekin minua silloin kun kaikki ei mene putkeen.
Varusmiespalvelukseni ei ole vielä ohi, mutta edessä häämöttävä lupaus reserviin pääsystä saa ajatukset kääntymään palveluksen jälkeiseen aikaan. Onneksi sinne ei tarvitse lähteä yksin.
