Armeija teki minusta anarkistin

Kuka hyötyi siitä, kun sadat tuhannet miehet ja pojat mätänivät ensimmäisen maailmansodan verisessä Verdunin mudassa täynnä punaisia pulppuavia konekiväärin paukuttamia reikiä? Kuka hyötyi siitä, kun Yhdysvaltalainen neljän lapsen isä Joe hukkui Vietnamissa tuskallisesti polvenkorkuiseen veteen saatuaan luodin oikeaan lonkkaansa? Ei ainakaan Joe, tai se toinen isä, jonka verisessä reiässä Verdunilaiset raatokärpäset harrastivat seksiä kenttätykkien jatkuvan rummutuksen tahtiin.

Sodista hyötyvät ne, joiden valtaa toinen vallanhimoinen valtaaja janoaa. On heidän intresseissään ylläpitää korkeaa asemaa, joka luonnollisesti siirtyisi haastavalle valloittajalle. Tavallista tallaajaa ei kosketa onko vallassa herra X vai rouva Y, kunhan hän pystyy elämään. Normaalin Joen, Zhangin, Matin tai Ibrahimin intresseissä on turvallinen asuinpaikka, perustarpeet kuten ruoka ja juoma, sekä mahdollisuus toteuttaa itseään.

Kun Matti herää vuosisatojen välein vaihtuvien lippujen ja laulujen unestaan, hän ymmärtää ettei sillä ole väliä elääkö hän valtiossa nimeltä römppömppöö vai tumtumtum, kunhan valtiossa on Matille kaikki tarpeellinen. Maailma muuttuu, mutta Matin tarpeet eivät. Tuhansien vuosien kuluessa Matin valtion lippu, nimi ja rajat ovat todennäköisesti vaihtuneet kymmeniä kertoja, mutta Matti on yhä Matti.

Nykypäivän globaalissa maailmassa sodat eivät ole enää vain yksittäisten valtioiden intressien törmäyspisteitä. Maailmanlaajuinen talousjärjestelmä sitoo valtiot, niin viholliset, neutraalit kuin liittolaiset yhteen, ja samalla kansainvälisen politiikan hegemonit jakavat pienemmät valtiot kuulumaan omiin kamppaileviin kultuuripiireihinsä. Pienempi länsimainen valtio sekoittaa nykypäivänä sodassaan omat intressinsä suuryritysten, valtaapitävän hegemonin tai kansainvälisten organisaatioiden intresseihin.

Arkiajattelussa valtiosta tehdään monesti eräänlainen yhteiskunnan koneistoa ohjaava jumalolento, joka autuaan rakastavaisena auttaa kansalaisiaan elämään hyvää elämää. Valtio on kuitenkin todellisuudessa ylisukupolvellinen projekti, eräänlainen muurahaiskeko, johon annetaan joka aamu töihin herätessä, ja josta jaetaan sovituin menetelmin. Suomi ei sijaitse Arkadianmäellä, vaan kaikkialla ympärillämme. Sillä ei ole väliä kuka projektiin osallistuu, vaan sillä, että projekti toimii. Valtio ei ole entiteetti, jolle ihminen jäisi velkaa, vaan "yhdessä olemme voimakkaampia" -ajatuksen mukainen yhteenliittymä, joka kehittyy ja muuttuu vuosien saatossa.

On totta, että jotkut maailman projektit toimivat paremmin kuin toiset ja olisi surullista jos heikosti pyörivä projekti tuhoaisi toimivan koneiston. Hyvän projektin ylläpitäminen ja puolustaminen onkin kaikkien siihen osallistuvien intressien mukaista. Verdunin mudassa makaavien miesten kuolema tulisi nähdä uhrauksena projektin jatkumisen puolesta. Jos ajaisimme vain sellaisia asioita, jotka suoraan hyödyttävät meitä, eläisimme hyvin pimeässä ja itsekeskeisessä maailmassa. Kukaan Verdunissa kaatunut ei kuitenkaan aloittanut sotaa ja heidän tarpeensa olisivat luultavasti toteutuneet ilmankin sitä.

Olen armeijan aikana yhä kasvavassa määrin kyllästynyt kansainväliseen teatteriin. Olen ymmärtänyt, että luultavasti kiväärini piipun toisella puolella tulee olemaan aivan samanlainen omaa projektiaan ylläpitävä nuori mies. Jostain syystä minun pitäisi vihata ja pelätä häntä, ja pitää itseäni aina hyvänä. Konfliktit, olivat ne sitten huudoin tai kiväärein keskusteltuja, lähtevätkin yleensä sellaisesta vääristyneestä perustilanteesta, että minä olen aina hyvä ja tuo toinen on aina paha.

Anarkismini ei ole ikkunoiden rikkomista, tai rauhanomaista kieltäytymistä esivallan käskyistä. Hierarkkinen rakenne ei haittaa minua ja näen sen tärkeyden tietyissä tilanteissa. Haluan tehdä töitä yhteisen hyvän vuoksi, ja puolustaa sen toteutumista täällä meidän Mattien maailmassa. Anarkismini kohdistuu ajattelun tasolla niitä rakenteita vastaan, jotka ylläpitävät sodan tarvetta maailmassa: pelkoa, vihaa, ahneutta ja itsekeskeisyyttä. Kansainvälisessä teatterissa näytteleminen, tai McDonaldsin etujen ajaminen eivät kuulu minun elämääni. Minulla kuten niillä kaikilla miljoonilla, ellei jopa miljardeilla sodissa kuolleilla sotilailla on vain yksi elämä käytettävänä. Näin nuorena miehenä seison elämäni suurimman kysymyksen edessä. Mihin aion käyttää kaiken, mitä minulla on?