Intissä tajusin, että arkisista asioista ei paljon tarvitse stressata.
Totta kai lähtökohta ennen palvelukseen lähtemistä oli se, että intissä on raskasta ja vaikeaa. Täytyy vain tottua ajatukseen siitä, että aina ei todellakaan ole hauskaa. Ensimmäisen kerran, kun vetäisin tetsarit niskaan ja suuntasin tetsaamaan, niin kyllä siinä oli kokematon alokas pinteessä.
Kun tetsaukset oli tetsattu, oli kuitenkin aika suunnata muonituskeskukseen herkullisen ruuan pariin. Ja voitteko kuvitella, miten ihanaa oli vain kävellä ruokalinjaston läpi ja ottaa lautaselle jonkun toisen valmiiksi tekemää ruokaa?
Vielä, kun kyseessä oli lounas, niin kuuluihan siihen myös jälkiruuaksi herkullista rahkaa. Ai, miten ihanaa ja niin palkitsevaa. Tilannetta voidaan jo pitää yhdenlaisena palvelukseni käännekohtana, kun ruokaa nauttiessa tajusin, että täällähän ei keittiötöistä tarvitse huolta kantaa.
Koittihan alokaskaudella myös viimein se odotettu ensimmäinen viikonloppuvapaa. Vaan eikös siellä kotona sitten odottanutkin vain tyhjä jääkaappi, jossa pelkkä valo häikäisi intissä väsyneet silmäni.
Ajatuskin siitä, että ensin on suunnattava kauppaan ja sitten itse tehtävä ruoka ei liiemmin innostanut. Olisinpa vain voinut kävellä muonituskeskukseen valmiiksi tehtyjen ruokien pariin.
Eivätkä murheet viikonloppuvapailla ruuanlaittolaiskuuteen loppuneet. Seuraavaksi nimittäin huomasin ikävöiväni inttiin pyykkiä pestessäni. Siinähän jouduin ihan käyttämään aivojani, kun mietin, minkä väristä pyykkiä voi pestä keskenään ja millä pesuohjelmalla. Intissä kun voi vain marssia varusvarastolle ja vaihtaa likaiset vaatteet puhtaisiin. Niin ihanan vaivatonta ja helppoa.
Ennen palvelukseen lähtöä tuli stressattua yhtä asiaa ylitse muiden. Mieltäni kalvoi paha aavistus, etten suorastaan sanoisi suuri pelko. Miten ihmeessä voin selvitä palveluksesta, jos niissä pussilakanoissa ei ole kulma-aukkoja? Edessä saattaa siis olla tuskalliset ajat, koska oletukseni oli, että intissä kaikki tehdään vaikeimman kautta.
Ensimmäinen palveluspäiväni muuttui kuitenkin iloksi heti sängynpetausvaiheessa, kun sain käsiini kulma-aukoilla varustellut Puolustusvoimien pussilakanat. Voi sitä onnen hetkeä, kun sain työntää kädet pussilakanoiden kulma-aukoista läpi ja sujauttaa vaivattomasti peiton pussilakan sisään. Silloin viimeistään tajusin, että Puolustusvoimissa sotilaasta pidetään huolta, eikä kaikkea tehdä vaikeimman kautta. Kyllä intistä tullaan selviämään.
Näillä kaikilla intin tarjoamilla eduilla on toki varjopuolensa. Mitä, jos menetän palveluksen aikana lopullisesti innon tehdä ruokaa tai pestä pyykkiä siviilielämässä? Onko vaarana, että totun liian hyvään täällä intissä? Toisaalta ei tulevaisuutta kannata liikaa pohtia. Nyt on syytä elää hetkessä ja nauttia palvelusajasta sekä sen tuomista eduista täysillä!
