Olisi ollut ikävää, jos pitkään odotettu vapaaehtoinen asepalvelus olisi keskeytynyt väärän kokoisten kenkien vuoksi

Enpä olisi heinäkuussa armeijan vihreisiin astuessani osannut aavistaa, että alokaskauden suurimmaksi ja tuhovoimaisimmaksi viholliseksi osoittautuisi jokin aivan muu, kuin mitä etukäteen olin osannut edes kuvitella. 

Tiedustelupalvelu oli onnistunut työssään ja uusien alokkaiden saapuminen varuskuntiin oli huomattu. 

Häirintä alkoi jo heti saavuttuani, kun vedin kankeat maiharit ensimmäistä kertaa jalkoihini. Eikä aikaakaan, kun ensimmäiset hiertymät ilmestyivät koristamaan kantapäitäni.

Sota rakkoja vastaan oli alkanut.

Puolustuksemme oli kuitenkin hyvin varautunut ja kaivoimmekin taisteluvälineet heti esiin. Rakkolaastareita kului pakettikaupalla ja jalkoja teippailtiin välillä yhdessä koko tuvan voimin. Lisätappioden torjuminen onnistui vaihtelevalla menestyksellä.

Hetkeksi ehdimme jo huokaista helpotuksesta, kunnes ensimmäinen ampumaratapäivä koitti.

Myös vihollinen oli siirtynyt taistelun kovapanosvaiheeseen. 

Kipu jaloissani yltyi sitä mukaa, mitä useamman kerran marssin maalitauluille. Illalla kantapäässäni komeilikin mojova nesterakkula, jonka aiheuttama kipu karisti unihiekat silmistä ja sai kyyneleeni virtaamaan matkalla muonituskeskukseen. 

Kahden viikon jälkeen rintamalinjan liikuttua tasaisesti eteen ja taakse saavutettiin taistelussa rauhallisempi vaihe, kun pääsin vihdoin vaihtamaan liian pienet maiharit sopiviin ja lepuuttamaan jalkojani ensimmäisille lomille.

 Luulin jo voittaneeni taistelun, mutta vihollinen ei päästänyt minua näin helpolla. Kyse oli vasta väliaikaisesta aselevosta.

Edellisestä hyökkäyksestä oli kuitenkin otettu opiksi.

Ennen ensiyöhön suuntautunutta kumpparimarssia, yritin suojautua etukäteen laastaroimalla kantapääni jo valmiiksi.

Vihollinen oli kuitenkin jälleen askeleen edellä ja kohdisti hyökkäyksen tällä kertaa jalkapohjiini ja varpaisiini. 

Ensiyöni olisi ollut huomattavasti miellyttävämpi, mikäli poteroon ei olisi tarvinnut juosta niin, että jokaisella askeleella tuntui, kuin olisi kävellyt puukon terällä. 

Marssini takaisin kasarmille sujuikin mielentilassa ”kipu on vain tunne” ja seuraava kokonaan kivuton päivä koitti vasta kolme viikkoa myöhemmin.

Eräällä tupakaverillanikin oli omien sanojensa mukaan jopa seitsemän rakkoa päällekkäin ja ne veivätkin hänet lopulta veksiin, josta hän palasi ulkopalveluksesta vapauttavan lapun kanssa.

Vaikka olin tiedostanut rakkojen mahdollisuuden toki etukäteen, ihan tähän en ollut kuitenkaan varautunut, vaikka niistä kokemusta ennestään olikin.

Tosin silloin "marssin" kaupungin halki korkokengissä, jotka nyt ovat muutenkin huomattavasti maihareita tai kumppareita epämiellyttävämmät. 

Eivät maiharit tai kumpparit varsinkaan tietystikään mitkään lenkkikengät ole, joten olisikin ollut hyvä, jos niitä olisi saanut sovittaa ennen käyttöönottoa, kuten kaupassakin kenkäostoksia tehtäessä. 

Maiharit kun voivat joillekin alokkaille olla kokonaan uusi tuttavuus, jolloin oman koon arviointi voi olla vaikeaa. Eikä niiden mitoituskaan välttämättä vastaa mitään aiemmin käytössä olleita kenkiä. 

Koska jalat ja marssikyky ovat yksi sotilaan tärkeimmistä ominaisuuksista, jäinkin kaipaamaan alokaskaudelle oppituntia jalkojen hoidosta ja rakkojen ennaltaehkäisystä. 

Nyt piti ihan kirjaimellisesti kantapään kautta oppia, että maihareihin laitetaan ainakin kaksi sukkaa ja kumppareihinkin tuplavillasukat myös kesällä. 

Eikä haittaa olisi ollut siitäkään, jos lääkintämiehillä olisi ollut rakkojen hoidosta ja ennaltaehkäisystä vähän enemmän osaamista. Heidän ainoa ohjeensa – kun nyt vahingon jo tapahduttua – oli lähinnä aamuvastaanotolle hakeutuminen.

Kaikkein kivuliaimpina päivinä palvelusmotivaatiotani koeteltiinkin melkoisesti ja olisikin ollut sangen ikävää, jos hartaasti odotettu palvelukseni olisi keskeytynyt koeajalla väärän kokoisten kenkien vuoksi.