Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Kuvassa varusmies auttamassa uutta alokasta varusteiden kuljettamisessa.

Alikersanttien tulikaste: 2/21 saapumiserä sekoitti Santahaminan

Maanantaina 5. heinäkuuta tuoreet alokkaat toivat uutta säpinää varuskuntiin. Alokas Helen Wicht, sotilaspastori Paavo Ranta sekä alikersantit Hänninen, Koponen ja Hammar kertovat omat näkökulmansa tähän jännittävään päivään.

Heinäkuinen helleaalto hellii paisteellaan Santahaminan varuskuntaa. Auringon tuoma ilo tuntuu tarttuvan jokaiseen suomalaiseen, lukuun ottamatta Kaartin jääkärirykmentin porteilla odottavia uusia alokkaita. Kauniista säästä huolimatta siviileihin pukeutuneet alokkaat näyttävät neuvottomilta, pelokkailta ja odottavilta. Kyseiset tunteet ovat uuden haasteen edessä täysin ymmärrettäviä. 

Alokkaat totutetaan alusta alkaen varusmiespalveluksen kovaan kuriin. Sotilaspoliisit ohjeistavat alokkaita oikeisiin paikkoihin määrätietoisesti. Määrätietoisuutta ja kovaa ääntä tarvitaan, jotta suuret ihmismassat saadaan toimimaan halutulla tavalla.

Alokkaat ottavat ensimmäiset askeleensa Santahaminan "paratiisisaarella". Alikersantti ohjaa noin kahdenkymmenen alokkaan ryhmänsä vartiostolle, jossa alokkaat kohtaavat sotakoiran. Sotilaspoliisi käskee alokkaat riviin ja kehottaa heitä laskemaan kädet suoraan alas. Sotakoiran tehtävänä on löytää alokkailla mahdolliset mukana olevat huumausaineet.

Painava, painavampi, sipulisäkki

Varusvarastolla on odottava tunnelma ennen ensimmäisten alokkaiden saapumista. Työntekijät naurattavat avustavia varusmiehiä, ja monet muistelevat omaa ensimmäistä päiväänsä pilke silmäkulmassa. 

Viimein kaikkien odotus päättyy, kun ensimmäiset alokkaat saapuvat varusvarastolle. Hämmentyneille nuorille jaetaan valtava määrä erilaisia varusteita. Vaatteita jaetaan erityisen paljon: alokkaiden säkkeihin sullotaan esimerkiksi kohta tutuksi tulevat maihinnousukengät sekä sukkia, paitoja ja kalsareita. Intin vaatteiden lisäksi alokas tekee ensituttavuutta muun muassa palvelusajan ruokailuvälineisiin ja moniin muihin isoveljen tarinoista tuttuihin tavaroihin.  

Tavaroiden paljous selkeästi hämmentää alokkaita. Vaikka sipulisäkki on ääriään myöten täynnä, on se silti kannettava lähtökohtaisesti omin voimin yksikköön. Kohta alikersantti käskeekin alokkaita nostamaan säkit maasta ja seuraamaan perässä. Osa nostaa säkin huolettoman näköisesti hartioiden päälle, osalle edes säkin irrottaminen maasta tuottaa ongelmia. Alokkaiden välille repeää nopeasti monen metrin välejä, kun nopeimmat katoavat viimeisten näköpiiristä.

Päätän neuvoa viimeiseksi jääneitä alokkaita kantotekniikasta. Ainakin omasta mielestäni helpoin tapa on laittaa kädet mahdollisimman syvälle remmeihin, jolloin säkin saa nostettua tukevammin rinnan päälle. Myös ryhmän perään jäänyt avulias alikersantti neuvoo ja auttaa alokkaitaan ymmärtäväisesti. Alikersantin tehtävä onkin tukea alokkaan ensimmäisiä askeleita maanpuolustuksen saralla, eikä rangaista osaamattomuudesta. 

Joka ikinen ryhmän alokas saa raahattua sipulisäkin joko omin avuin tai avustettuna ensimmäisen jääkärikomppanian edessä sijaitsevalle hiekkakentälle. Kersantti aloittaa varusteiden tarkastamisen ja alkaa luettelemaan edestä artikkeleita nimeltä. Alokkaiden tulee etsiä kyseinen tavara ja nostaa se selkeästi kädellään ylös. Alikersantit tarkastavat, että kaikilla tosiaan on tarvittavat varusteet, jotta puutteet huomataan heti alussa. Tavaran saa pakata vasta käskystä.

Alikersantti Hänninen neuvoo alokkaita jämptisti ja ystävällisesti.

Uskottava, jämpti ja rauhallinen

Alokkaiden siirtyminen paikasta toiseen on suunniteltu tarkasti ja noudattaa toistuvaa kaavaa. Tässä kaavassa alikersanteilla on oma tärkeä osansa. Yhden alikersantin tehtävä on viedä alokkaat paikasta a paikkaan b. Määränpäässä alikersantti luovuttaa alokkaat toiselle alikersantille, jonka tehtävänä on huolehtia alokkaista puolestaan seuraavalle etapille asti. 

Muonituskeskuksen takana on kolme nauhoin rajattua aitausta, jotka on nimetty eri joukkoyksiköiden mukaan. Joukkoyksikön määräämisen jälkeen alokkaat ohjataan oikeaan aitaukseen odottamaan alikersanttia, jonka johdolla siirrytään viimein kotikasarmille. Alokkaita ja alikersantteja on selkeästi ajateltu, sillä alueella on myös sotilaskotiauto. Autosta alokas pystyy ostamaan itselleen virvokkeita tai vaihtoehtoisesti legendaarisia sotkumunkkeja.

Aitausten lähettyvillä tapaamme ensimmäisen jääkärikomppanian alikersantti Hännisen. Hännisen tehtävänä on ohjata alokkaat ylös liikuntasaliin joukkoyksikön määräämistä varten. Hänninen kertoo, ettei uusien alokkaiden saapuminen jännitä häntä oikeastaan yhtään. Toisaalta miksi jännittäisi – näihin tehtäviin hän halusikin.

Eniten Hänninen odottaa itse johtamista. Lisäksi hän odottaa, millaiseksi johtajaksi hän tulevan puolen vuoden aikana kehittyy. Erilaisia johtamistyylejä ja johtajia on yhtä paljon kuin erilaisia ihmisiä. 

Hänniselle on suhteellisen selkeää, millainen johtaja hän haluaa alokkailleen olla.

– En halua olla liian tiukka, mutta sellainen johtaja, joka vaatii asioita. Kaikki jutut tehdään joko oikein tai uudestaan. Minä olen kuitenkin alokkaiden läheisin esimies, joten haluan olla myös luotettava ja helposti lähestyttävä, Hänninen selittää. 

Esikunta- ja viestikomppanian alikersanteilla Koposella ja Hammarilla on myös selkeä kuva siitä, millaisia johtajia he haluavat olla. 

– Uskottava, jämpti ja rauhallinen, Koponen luettelee. 

– Haluaisin olla sellainen johtaja, jonka porukka muistaa. Haluan, että sitten joskus kun heiltä kysytään tulevaisuudessa mieleenpainuvasta johtajasta, he mainitsevat minut, Hammar lisää. 

Koponen ja Hammar vakuuttavat yhdessä, että komppaniassa on valmistauduttu uusien alokkaiden saapumiseen huolella. Alikersantit painottavat, että erityisesti koronapandemia on huomioitu tarkasti.

Koronaan ollaan varauduttu esimerkiksi kohortointien avulla. Koponen selittää, että ensimmäiset päivät vietetään ainoastaan oman tuvan kanssa. Koulutuksetkin vedetään muutaman ensimmäisen päivän ajan tuvittain. Käytävillä käytetään luonnollisesti maskeja. 

– Esikunta- ja viestikomppanian puolesta voin sanoa, että asia otetaan todella jämäkästi, Hammar kuittaa. 

Rouva alikersantti, alokas Wicht!

Helteinen sää on jatkunut koko alokkaiden ensimmäisen palvelusviikon ajan, joten ei olekaan ihme, että kaikkien alokkaiden vyöllä roikkuu kylmällä vedellä täytetty kenttäpullo. Seuraamme valokuvaajan kanssa etäämmältä ensimmäisen jääkärikomppanian alokkaiden koulutuksia. 

Uudet alokkaat alkavat jo ulkokuoreltaan muistuttamaan suomalaisia sotilaita: siviilivaatteet ovat vaihtuneet maastopukuun. Toisaalta jalassa on edelleen maihinnousukenkien sijasta Puolustusvoimien tarjoamat siniset lenkkitossut.

Ensimmäisen jääkärikomppanian alokas Helen Wicht on yksi palveluksensa maanantaina aloittaneista varusmiehistä. Toisin kuin suurin osa palvelustovereistaan, Wicht on palveluksessa täysin omasta tahdostaan. Wichtin mukaan vapaaehtoisuuden taustalla on hänen todella kova maanpuolustustahtonsa ja isoisoäitien lottatausta.

Wicht odottaa intiltä erityisesti tekemisen meininkiä ja yhteishenkeä. Wicht ei halua hajottaa kroppaansa, vaikka haluaakin pärjätä mahdollisimman hyvin. Kolme Maanpuolustuskoulutuksen (MPK) kurssia ennen inttiä käyneen Wichtin ajatuksissa siintää tavoite aliupseerin kulmaraudoista.

– Aliupseeriksi tai kersantiksi eteneminen kuulostaa omaan korvaan parhaimmalta, koska johtaminen "rakkaudella" on enemmän minua varten, Wicht analysoi.

Wicht on ollut porttien sisäpuolella kohta viikon ajan. Tunnelmat ovat kuulemma edelleen hyvät. Hän kuitenkin myöntää kiroilevansa epäsotilaallisen paljon, mitä pitäisi pystyä vähentämään. 

Varsinkin palveluksen ensimmäiset päivät ovat pitkiä, eikä vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan. Kotia ei usein ehdi edes kaivata. Lauantaina järjestettävä läheistenpäivä antaa kuitenkin mahdollisuuden kerrata kuulumisia kotiväen kanssa.

– Hirveästi en ole ehtinyt kotia ikävöimään, mutta nyt läheistenpäivänä olen ehtinyt hyvin soittelemaan vanhemmille. Vielä kun ystäville ehtii soittamaan, niin kaikki on hyvin, Wicht kertaa. 

Hauskinta on toistaiseksi Wichtin mielestä ollut palvelustovereihin tutustuminen ja alikersanttien kertomat vitsit. Alikersantit ja kouluttajat saavat tuoreelta alokkaalta muutenkin kiitosta toiminnastaan.

– Alikersantit ovat parhaita! Apua saa tarpeeksi ja hauskaakin ehtii pitämään, vaikka meidät pidetäänkin samalla ruodussa. Kouluttajat ovat todella mukavia ja ymmärtäväisiä. Ei heitä tarvitse pelätä, Wicht kehuu.  

Wicht on käsitellyt asetta jo ennen varusmiespalvelusta, joten aseenkäsittely ei ole häntä jännittänyt. Oma rynnäkkökivääri on taistelijan tärkein ystävä, johon myös Wicht on selkeästi ehtinyt lyhyessä ajassa kiintymään. 

– On se kiva, että on oma sulhanen. Aseen numerokin menee jo ulkoa, Wicht naurahtaa. 

Alokas Helen Wichtin mukaan hyvä johtaja auttaa kaikessa, mutta pitää silti alaisensa ruodussa.

Yhdessä vahvempia!

Kaartin jääkärirykmentin sotilaspastori Paavo Ranta on valmistelemassa sotilaskodin rantaa seuraavan päivän tulokirkkoa varten, kun saavumme haastattelemaan häntä uusien alokkaiden saapumisesta. Rannalla on selkeästi kädet täynnä töitä, sillä hän vetää hiostavasta helteestä huolimatta sähköjohtoa ripeästi kohti harmaata konttia. 

Ranta tapaa yleisten tilaisuuksien lisäksi vuosittain yli 200 varusmiestä. Rannalla on ollut varusmiesten kanssa monia mieleen painuneita kohtaamisia, joista yksi on kuitenkin ylitse muiden. Ranta muistaa erityisen hyvin erään varusmiehen, jolla oli vaikeuksia sopeutua intin jatkuvaan käskyttämiseen. 

Ranta tapasi kyseisen varusmiehen useita kertoja, eikä vaikea tilanne vaikuttanut ratkeavan. Varusmies kuitenkin sopeutui lopulta vastoin kaikkia odotuksia ja suoritti palveluksensa loppuun alun kankeudesta huolimatta. 

– Intti saa tuntua pahalta, mutta tilanteeseen voi silti sopeutua. Tämä tapaus on jäänyt yksittäisenä mieleen. Aivan huikea selviytymistarina, Ranta hehkuttaa.

Sotilaspastorin työ on varsinkin nykyään paljon muutakin kuin pelkästään kristinuskoon liittyvää tunnustuksellista opetusta. Ranta tarjoaa varusmiehille muun muassa keskusteluapua. Keskusteluavun lisäksi Ranta on pyrkinyt karsimaan epäasiallista käytöstä ja kulttuuria Santahaminasta. Muutokseen ollaan pyritty valistamalla varusmiehiä.

– Haluan muuttaa sen asenteen, että johtamisessa olisi kyse natsoista, tai alikersantin tehtävänä olisi kyykyttää alaisiaan. Se ei vain ole niin. Johtaminen on tietyllä tapaa palvelemista, edellytyksen luomista sille, että toinen pärjää, oppii ja selviää. Sellaista asennemuutosta olen täällä omalla paikallani pyrkinyt viemään eteenpäin, Ranta avaa.

Ei ole hedelmällistä, jos alikersantti ei kunnioita hänelle annettua valtaa ja valtuuksia. Alokkaalta ei voida vaatia heti täydellistä suoriutumista, eikä huutamalla tai räyhäämällä usein saavuteta mitään. Alikersantin täytyy sen sijaan nimenomaan luoda edellytykset oppimiselle ja selviämiselle.

Ole varuskunnassa kuin kotonasi

Koronapandemia on tuonut mukanaan viheliäisen pitkät kiinniolojaksot. Monen viikon kiinniolo on henkisesti todella rankkaa itse kullekin. Ei ole varmasti hyväksi kenenkään psyykelle olla niin kauaa erossa perheenjäsenistä ja ystävistä. Ranta vinkkaa, että pitkän kiinniolojakson kestää paremmin, jos elää varuskunta-alueen sisällä mahdollisimman samanlaista elämää kuin siviilissä.

– Ajattelen, että on todella tärkeää löytää myös omaa aikaa. Kannattaa vapaa-ajallakin olla välillä yksin ja tehdä sellaisia asioita, joita tekisi myös normaalissa elämässä. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi musiikin ja podcastien kuunteleminen, elokuvan katseleminen sekä kaverille soittaminen. Ystävien ja perheen kanssa kannattaa jutella tavallisesta elämästä, Ranta summaa. 

Ranta oli ennen haastattelua valmistelemassa sotilaskodin rantaa seuraavan päivän tulokirkkoa ja eettisen toimintakyvyn työskentelyä varten. Sotilaspastorilla on yksi tärkeä teema, jota hän aikoo painottaa uusille alokkaille. Tilaisuuksien isona viestinä tulee olemaan se, että voimme tehdä asioita yhdessä, vaikka kaikki ihmiset ovatkin erilaisia. 

– Yhdessä olemme vahvempia. Niin se on Suomen historiassakin aina mennyt: pärjäämme, kun suomalaiset vetävät yhtä köyttä. Samalla tavalla se on täällä varusmiespalveluksessa. Me pärjäämme niin kauan, kun emme jätä ketään ulkopuolella ja hyväksymme, että olemme kaikki erilaisia, Ranta paaluttaa. 

– Intti on valtava elämänmuutos ja kontrasti siviilielämään, sanoo sotilaspastori Paavo Ranta