Alikersantti Mauno Koivisto oli vahva ylipäällikkö

Mauno Koiviston tie presidentiksi on suomalainen menestystarina. Vaatimattomista oloista lähtenyt, leskeksi jääneen yksinhuoltajaisän kasvattama Koivisto ponnisti satamatyöntekijästä muun muassa pääministeriksi, valtiovarainministeriksi sekä Suomen Pankin johtajaksi.

Mikään näistä ei kuitenkaan valmentanut Koivistoa presidentin sekä ylipäällikön tehtävään yhtä paljon kuin kokemukset sodasta.

Koivisto oli presidenteistämme ainoa, joka koki sodan rintamalla, juoksuhaudoissa. Siellä häntä kannatteli vahva usko Jumalaan, ja siellä taottiin tulevan presidentin näkemykset maanpuolustuksesta sekä ulkopolitiikasta. Täytyy olla jokin muukin keino tulla naapurin kanssa toimeen, oli Koiviston johtopäätös sodasta.

Puolustusvoimain entinen komentaja, amiraali evp Jan Klenberg kuvailee Koivistoa sotilaille parhaana mahdollisena esimiehenä. Klenberg toimi komentajana Koiviston toisella presidenttikaudella, vuosina 1990–1994.

– Hänellä oli selkeät periaatteet, joista piti kiinni. Hän oli tuuliviirin vastakohta, ennemmin hän pani tuulet kääntymään, Klenberg muistelee.

Ylipäällikkyys ei myöskään jäänyt sotilaille epäselväksi.

– Hän osoitti selkeästi ylipäällikköasemansa ja halusi tietää, mitä puolustusvoimissa tapahtuu. Jos hän oli tyytymätön johonkin, hän kyllä sanoi senkin kursailematta.

Luonteeltaan Koivisto oli maltillinen, rauhallinen ja päättäväinen. Pohjoismainen yhteistyö ja vakaus olivat Koivistolle tärkeitä, mutta hän tunsi tarkasti myös Venäjän historiaa ja venäläistä mentaliteettia. Koivisto kantoikin huolta siitä, ettei Suomi koskaan unohtaisi olevansa Venäjän naapuri.

 

Vuoden 1981 lokakuussa Ruotsin rannikolla tapahtui merkillinen alueloukkaus: neuvostoliittolainen Whiskey-luokan sukellusvene tunkeutui julkeasti osin pinnalla, osin sukelluksissa Ruotsin sisäisille aluevesille, Karlskronan laivastotukikohdan läheisyyteen. Ruotsin laivasto miehitti aluksen. Asiasta syntyi luonnollisesti suuri kansainvälinen kohu. Neuvostoliitto pahoitteli virhenavigointiaan, mitä ei pidetty kovin uskottavana selityksenä.

Tästä tapahtumasta alkoi noin kymmenen vuotta kestänyt tapahtumasarja, jossa Ruotsi syytti Neuvostoliittoa toistuvista tunkeutumisista aluevesilleen. Ruotsin laivasto jahtasi loukkaajia syistä, jotka kansainvälinen oikeus oli luokitellut vihamielisiksi teoksi. Yhtään sukellusvenettä ei kuitenkaan uskottavasti paljastettu, mutta Ruotsin ja Neuvostoliiton suhteet romahtivat huonoiksi.

– Koivistoa häiritsi yhtä paljon kuin minuakin se, että miten ne sotilaalliset tavoitteet, joita toistuvilla loukkauksilla voitiin tavoitella, voisivat vastata valtavia riskejä, joita loukkaaja otti kantaakseen, Klenberg kertoo.

Koivisto tunsi venäläisen mentaliteetin erittäin hyvin eikä uskonut, että he olisivat kyseisiä loukkauksia tehneet. Tilanne vaikutti Pohjois-Euroopan turvallisuuden vakauteen ja oli siten Koiviston tavoitteiden vastainen. Se myös kiristi Koiviston välejä Ruotsiin, josta vihjailtiin, että Koivisto olisi ollut Neuvostoliiton asialla. Amiraali Klenberg arvioi, että tilanne jäi kalvamaan presidentin mieltä elämän loppuun asti.

 

Koiviston presidenttikaudet sattuivat ajankohtiin, jotka olivat keskenään hyvin erilaiset. Ensimmäisen kauden aikana elettiin kylmän sodan kylmiä kausia, jotka vaikuttivat Euroopan ja myös Suomen turvallisuuteen.

Toisella kaudella tulivat puolestaan suuret mullistukset: Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton romahtaminen sekä monien valtioiden itsenäistyminen. Suomelle tämä tiesi turvallisuuspoliittisen aseman radikaalia muutosta, joka vaati myös presidentiltä voimakkaita toimenpiteitä. YYA-sopimuksesta irtaannuttiin, ja Suomi asemoi itsensä vahvemmin länteen muun muassa hakemalla EU-jäsenyyttä.

Suomi säilytti yleisen asevelvollisuuden ja jatkoi puolustuksen kehittämistä, toisin kuin Ruotsi. Klenbergin mielestä Ruotsi tulkitsi tilanteen muutoksen väärin ja hän harmittelee sitä, että Ruotsi lopetti yleisen asevelvollisuuden sekä romutti aikaisemmin hyvin rakennetun puolustuksensa.

– Kun nyt ajattelen jälkiviisaudella, niin Mauno Koivisto oli kummallakin kaudella Suomen kansalle paras mahdollinen johtaja, Klenberg toteaa mietteliäästi.

Presidentti Mauno Koiviston arkku tuotiin ulos Tuomiokirkon länsiovista. Kantajista etummaisina puolustusvoimain komentaja, kenraali Jarmo Lindberg ja rajavartiolaitoksen päällikkö, kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen.

 

1990-luvun alku oli mullistavaa aikaa myös puolustusvoimille. Laman vuoksi valtio joutui kiristämään rahankäyttöä samaan aikaan, kun puolustusvoimien suorituskykyä oli tärkeä parantaa; kukaan ei voinut tietää, mitä Suomen rajoilla tulevina vuosina tapahtuisi.

Onneksi Suomi sai yhtenä harvoista maista mahdollisuuden ostaa entisen Itä-Saksan sotakalustoa pilkkahintaan. Kauppa oli pelastus maavoimille, ja sen myötä tulevasta hävittäjä-hankinnasta tuli hieman helpompi.

Hävittäjähankinnassa ei presidentillä merkittävää roolia ollut, sillä Eduskunta hyväksyi rahoituksen, kun puolustusministeriö ja puolustusvoimat valmistelivat hankintaa. Valtioneuvosto teki päätöksen konetyypistä.

– Kun olimme ilmavoimien komentajan kanssa esittelemässä Hornetien eduksi tehtävää ratkaisua, hän suhtautui asiaan hyvin levollisesti. Esittelimme tietysti tekniikkaa sekä suorituskykyyn ja talouteen liittyviä asioita. Hän hyväksyi ammatti-ihmisten tekemän ratkaisun. Tässäkin asiassa omaan tyypilliseen tapaansa hän halusi vakaata ja selkeää kehitystä.

Myös Baltian maiden itsenäistyminen tuli ajankohtaiseksi Koiviston toisella presidenttikaudella. Koivisto suhtautui Baltia-kysymykseen maltillisesti ja varovaisesti. Klenbergin mukaan tästä saattoi syntyi virheellinen kuva, ettei presidentti olisi välittänyt Baltian maiden tilanteesta.

– Kyllä hän suuresti välitti, mutta ei halunnut ruveta mestaroimaan asiassa. Suomihan ei ollut koskaan tunnustanut Baltian maiden itsenäisyyden menettämistäkään.

 

Veteraanius vaikutti ylipäällikkö Mauno Koivistoon vahvasti: hän piti itseään sotilaana vielä presidenttinäkin ja kykeni samaistumaan asevelvollisiin.

– Koivisto oli asevelvollisuuden etujen katsoja enemmän kuin meidän kenraalien ja amiraalien "vouhotusten" toteuttaja, Klenberg toteaa hyväntahtoisesti hymähtäen.

– Koivisto koki, että asevelvollinen mies antoi sodassa tavattoman paljon. Hänet vietiin pakolla rintamalle ja rauhan aikana pakolla koulutetaan, tietysti isänmaan hyväksi.

Yleinen asevelvollisuus oli Koivistolle tärkeä ja periaatteellinen asia. Klenberg ei muista Koiviston koskaan puhuneen ammattiarmeijasta.

 

Talvisodan syttyessä Koivisto oli vain 16-vuotias. Hän liittyi tuolloin sammutusyksikköön. Jatkosodan alettua Koivisto ilmoittautui vapaaehtoiseksi kenttäsammutusjoukkoihin, kunnes sai asevelvollisena sotilaskoulutuksen vuonna 1942.

Koulutuksen jälkeen Koivisto palveli Jalkaväkirykmentti 35:n riveissä Itä-Karjalassa vuoden 1944 helmikuuhun, jonka jälkeen hän siirtyi Lauri Törnin johtamaan 1. Divisioonan jääkärikomppaniaan. Koivisto oli pikakiväärimies.

Koiviston pikakivääriin liittyy myös tarina – se nimittäin kätkettiin osana sotien jälkeistä asekätkentää ja löytyi myöhemmin Enosta erään riihen lattian alta.

Klenberg muistaa tapauksen, koska hän oli järjestämässä kyseisen aseen luovutustilaisuutta Sotamuseossa.

– Tilaisuudessa oli Koiviston aseveljiä mukana, ja pikakivääri luovutettiin siellä hänelle. Olimme silloin vähän epätietoisia, että onkohan tämä oikea ase. Manu työnsi pikkusormensa pikakiväärin puiseen tukissa olevaan reikään ja veti ulos punaisen liinanpätkän, jonka hän oli sinne laittanut, Klenberg hymähtää.

Niin asia varmistui: kyseessä oli kuin olikin Koiviston pikakivääri.

Ehkä juuri sodan kokeminen sai Koiviston linjaamaan, että hän ei missään olosuhteissa luovuttaisi ylipäällikkyyttä pois, koska sota oli hänen mielestään liian vakava asia jättää kenraaleiden päätettäväksi. Tällainen linjaus ei puolustusvoimain komentajaa haitannut.

– Se, että Mauno Koivisto olisi ollut myös sodan aikana ylipäällikkö, ei olisi tuottanut pienintäkään ongelmaa, Klenberg vakuuttaa.