Ajatuksia ajasta

Jos jotain armeijassa on, niin aikaa.

Olen tuijotellut Casion halpaa digikelloa poterovartiossa, punkassa aamuyöllä toisten kuorsaukseen herätessä ja pitkiltä tuntuvilla juttukeikoilla ympäri Suomea. Olen itse asiassa tuijotellut pienten iloisten numeroiden tanssahtelua ranteeni päällä niin paljon, että reserviin täytynee hankkia uusi kello, joka ei kanna mukanaan niin paljon tunnetta.

Kaikkina odotuksen hetkinä on ollut aikaa ajatella. Ja silloin kun on tarpeeksi kauan aikaa ajatella, ajatukset kääntyvät itse aikaan.

Ensimmäisenä herää kysymys oman ajantajun rajallisuudesta. Muiden ihmisten elämässä kuluvia aikoja ei voi kokea omassa kehossaan. Olen usein miettinyt esimerkiksi sitä, miltä tuntuisi palvella vuosi tai kuusi kuukautta. En voi yhdeksän kuukauden palvelusajalla tietää, mutta olen yrittänyt miettiä sitä.

Tai miltä tuntuisi olla kesän saapumiserän sijaan talven saapumiserää. Olen tapittanut ensin auringon kaaren lyhentymistä ja sen jälkeen taas se pidentymistä, ja miettinyt, miltä se tuntuisi päinvastoin koettuna. Miltä tuntuisi kylmä alokaskausi ja kotiutumisen odottaminen kesähelteillä?

Ajan kulumisen hitauteen ja nopeuteen taas on mielipiteitä varmasti joka varusmiehellä. Miten iltavapailla neljä tuntia voi sujahtaa hetkessä ohi, kun oppitunneilla sekuntiviisari tuntuu raahaavan perässään sipulisäkkiä? Joskus kello kymmeneltä tuntee jo koko päivän harteillaan, toisinaan taas viikonloppuvapaiden välissä on vain muutama hassu hetki.

Kun olin juttukeikalla alokasaikani varuskunnassa, tapasin siellä uuden saapumiserän alokkaana olevan lukiokaverini. Olin alkamassa opastaa häntä Satakunnan lennoston saloista, kunnes tajusin, että hän oli ollut siellä tapaamisemme aikaan jo saman verran kuin minä siellä ikinä vietin. Sen tajuaminen tuntui pökerryttävältä. Armeijassa tekisi mieli lainata erästä meemiä: "Ajan rakenne on muuttunut."

Tuntuu tosiaan siltä, että aika on lättänä ympyrä, joka kiertää kehää. Paluu alokasajan yksikköön oli ajantajun kannalta karmiva kokemus. Samat seinät, sama piha, ja osin samat ihmiset. Osa oli jo kotiutunut ja unohtanut minut, ja minä heidät. Osa oman aikani alikersanteista oli nyt töissä sopimussotilaina.

Ruotuväessä palvelemiseen liittyy samanlaisia kokemuksia. Uuden saapumiserän toimittajien perehdyttäminen tuo mieleen omat ajat perehdytettävänä. Arkistoista löytyvä materiaali entisistä Ruotuväen varusmiehistä saa miettimään kuka oli kenellekin "vanha miehistö" ja kuka kenenkin varusmiesjohtaja. 

Ensin kaikki edelliset toimittajat näyttävät vain vanhoilta ruotuväkeläisiltä, karikatyyrihahmoilta menneisyydestä. Mutta sitten tajuaa, että hekin ovat kokeneet tämän, olleet osa väen vaihdoksia, vanhojen alikersanttien kotiutumista ja uusien saapumista. Heillä on ollut monisyiset ja aikapoimulliset suhteet toisiinsa.

Tätä miettiessä aika tuntuu vieteriltä, joka voi olla tiiviissä muodossa, mutta jota voi tarpeen vaatiessa venyttää auki ja jonka sisään voi katsoa. Kaksiulotteisesta tuleekin kolmiulotteista, ajasta aika-avaruutta.

Millään tällä ei tietenkään ole merkitystä, sillä lopulta aika kotiuttaa minutkin. Mutta Casion tuijottaminen toimii hyvänä aikakapselina, sillä jos jotain armeijassa on, niin aikaa.