Varusmies ei ole tappokone

Makaan ampumaradalle tähdäten maalitaulun kolikon kokoiseen napaan. Tunnen liipaisimen vastuksen ja puristan. Ase pamahtaa ja luoti aloittaa liitonsa kohti taulua. Toistan saman vielä yhdeksän kertaa, ja siirryn tarkastelemaan tuloksiani. Iloitsen taulun keskeltä löytyvistä rei’istä, mutta mitä ajattelisimme, jos taulu olisikin ihminen? 

Tuskin harjaannumme osumaan maalitauluun mitä tarkimmin ainoastaan huvin vuoksi, vaan minun pitäisi samalla kylmän viileällä tahdilla nakuttaa rynnäkkökiväärillä kohti etenevän vihollistaistelijan otsaa. Jokainen painallushan on tarkoitettu olemaan tappava. Jos maalitaulu olisi ollut ihminen, olisi hänet ammuttu riekaleiksi.

Olisinko kuitenkaan valmis tappamaan ikäisiäni pelokkaita ihmisiä, jotka noudattavat vain annettuja käskyjä?

Väitän, että harvasta parikymppisestä olisi suoraan tappajaksi. Oikeastaan tutkimukset osoittavatkin, että sodissa monet eivät ole kyenneet ampumaan toista ihmistä lähietäisyydeltä tai ovat esimerkiksi oksentaneet tappamisen jälkeen puhumattakaan tilannetta seuranneista psyykkisistä oireista. Tavallaan tämä on lohdullista, sillä ei nuoren kuulukaan olla ihmishenkeä arvostamaton sotakone, joka ei ajattele tappamisen moraalista näkökulmaa. Sellaisia nuoria yhteiskunnan tai Puolustusvoimien ei tule pyrkiä kasvattamaan. 

Se myös osoittaa, että varusmiesaikana olisi huutava tarve valmistaa varusmiehiä kohtaamaan sodassa välttämätön vaikkakin epätoivottu tilanne, jossa maalitaulun tilalla onkin elävä maali. Läpi asepalveluksen teemme kyllä monenmoisia kivääritemppuja ja meitä koulutetaan vaikuttamaan ja eliminoimaan, mutta tappamisesta puhumista vältellään tai käytetään kiertoilmaisuja. Vaikka viholliseen pyritäänkin vaikuttamaan ensisijaisesti toiminnan pysäyttävästi, eikä välttämättä tappamalla, ei ajatus mahdollisimman pienen voiman käytöstä todennäköisesti käy toteen taistelukentällä. Sodan raakuutta ei pääse karkuun, eikä taistelijalla välttämättä ole valinnanvaraa taistelutilanteessa. 

Ajatus ihmishengen riistämisestä tai omasta kuolemasta sisältää paljon käsiteltävää nuorelle. Eettisiä kysymyksiä on parempi käsitellä yhdessä, eikä jättää pohdintoja käytäväksi punkan vanerista kattoa tuijotellessa illan pimeinä tunteina. Emmekä voi olettaa, että jokainen palvelusta suorittava pohtii eettistä näkökulmaa syvällisesti itsenäisesti. Moni ei varmastikaan pohdi asiaa ollenkaan. Vastuutta ei voi delegoida nuorelle itselleen eikä yksittäiselle sotilaspastorillekaan, vaan se kuuluu kaikille, niin johtajille kuin henkilökunnallekin. Esimerkiksi omalla alokaskaudellani tappamisen oikeuttamisesta puhuttiin vain jokunen minuutti koulutuksen ohessa. 

Kun taistelija tekee päätöksen vetää liipaisimesta, hän joutuu elämään tekemänsä päätöksen kanssa koko lopun elämänsä. Sen lisäksi, että on tärkeää, että taistelija voi elää tekonsa kanssa, hän on myös yksin vastuussa rautatähtäimien väliin eksyneen vihollistaistelijan hengen riistämisestä. Tällöin on erityisen tärkeää, että vastoin luontoaan toiminut taistelija voi tietää tehneensä oikein.

Taistelijan eettinen toimintakyky on vähintään yhtä tärkeää kuin fyysinenkin toimintakyky. Epävarma ja pelokas taistelija ei pysty parhaaseen suoritteeseen tai välttämättä käyttämään asettaan ollenkaan. Siksi eettisen toimintakyvyn roolia tulee painottaa monialaisesti Puolustusvoimien eri koulutusohjelmissa, ja saattaa koulutus 2020 uudistukseen sisältyvät kirjaukset aiheesta käytäntöön.. 

Meille oman paikkamme rivistä ottaville nuorillekin on varmasti selvää, että Suomi on puolustamisen arvoinen maa. Aseellisen voimankäytön oikeutusta on kuitenkin hyvä pohtia. Minkä vuoksi tartumme aseeseen? Mitä meille rakasta puolustamme? Huolimatta oikeutuksesta tappaminen on vastoin ihmisen luontoa, eikä henkilökohtaista vastuuta toisten ihmisten hengen riistämiseen käyvän voiman käytöstä voi vain sivuttaa koulutuksessa. 

Suomalaisen varusmiehen ei kuulu olla äidin pikku tappokone, vaan velvollisuutensa suorittava taistelija, joka kantaa eettisen vastuunsa.