1800-luvun innovatiivisuus toimi kylmän sodan loppuun saakka
Sir Hiram Maxim kehitti 1800-luvun lopussa konekiväärin, joka oli käytössä 1800-luvulta aina kylmän sodan loppuun asti ja jota kopioitiin lukuisten tahojen toimesta.
Ikoninen Maxim-konekivääri tunnetaan maailmalla roolistaan ensimmäisessä maailmansodassa mekaanisena kuolemankoneena. Suomessa se tunnetaan parhaiten Tuntemattomasta sotilaasta. Väinö Linnan romaanissa konekiväärikomppania kantaa juurikin Maximeita jatkosodassa. Aseen historia on kuitenkin paljon monimutkaisempi ja pidempi.
1880-luvun alussa amerikkalainen Sir Hiram Maxim kehitteli Isossa-Britanniassa konekiväärin, jota käytettiin muun muassa siirtomaissa paikallisväestöä vastaan. Tämä ase oli nimenomaan Maxim-konekivääri. Ensimmäisessä maailmansodassa konekiväärit, erityisesti Maxim, todistivat konetuliaseiden toimivuuden kauhistuttavalla tehokkuudella. Perinteiset armeijat taistelivat vielä suurissa ja tiheissä muodoissa marssien tai juosten suoraan kohti vihollista. Tällaisia vihollisaaltoja vastaan Maxim oli täydellinen aallonmurtaja.
– Maxim-konekivääri sai alun perin britti-identiteetin, mutta siitä tuli myöhemmin myös konetappamisen symboli, Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian professori, eversti evp. Petteri Jouko kuvailee.
Vyösyöttöinen ja vesijäähdytteinen konekivääri kykeni niittämään taistelijoita avoimella kentällä lähes esteettä, sillä se sylki lyijyä 600 patruunaa minuutissa. Vesijäähdytteisyydellä tarkoitetaan mekanismia, joka jäähdyttää sarjatulesta kuumenevaa aseen piippua, jotta se ei väänny tai sula äärimmäisessä kuumuudessa.
Käytännössä tämä tarkoitti aseen piipun ympärille vesisäiliön kiinnittämistä ja vesikanistereiden kantamista mukana taisteluissa. Kylmää vettä pumpataan piippua ympäröivään kanisteriin samaa tahtia kuin siellä jo valmiiksi oleva vesi kiehuu pois piipun kuumuuden takia. Aseen mukana kannettiin siis erillisiä vesisäiliöitä, joista vettä tuotiin letkulla piipunsylinterimäiseen säiliöön. Hätätilanteessa talvella aseen vesisäiliöön laitettiin lunta.
Asejärjestelmän innovaatioiden takia sillä pystyi käytännössä ampumaan loputtomiin, mikäli patruunoita ja vettä riitti. Sen heikkoudeksi osoittautui kuitenkin paino. Jokaisella Maxim-konekiväärillä pitää olla jonkinlainen lavetti, jotta sitä pystyi käyttämään taistelussa tehokkaasti ja turvallisesti. Tällaista lavettia ja ampumatarvikkeita varten tarvittiin käytännössä kokonainen ryhmä.
Teoreettisesti loputon tulivoima oli kuitenkin niin houkutteleva ajatus 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, että Maxim-konekiväärit levisivät käytännössä kaikkialle. Niitä myytiin lisenssillä, jotta ostajamaat pystyivät muokkaamaan aseita sopimaan omiin tarpeisiinsa ja vaatimuksiinsa. Ostajien listaan kuuluivat muun muassa Itävalta, Saksa, Iso-Britannia, Venäjä ja Italia.
Lisenssien avulla maailmalle
Maxim-konekiväärien valmistajia oli paljon, esimerkiksi Isossa-Britanniassa konekiväärejä tuotti Vickers, Saksassa Maxim ja Venäjällä Pulyemont. Suomeen Maximeita saapui sisällissodan aikana sekä Venäjältä punaisille, että valkoisille Saksasta. Lisenssillä tuotetuissa aseissa ei ole mekaanisesti eroja, mutta patruunakoossa ja piipun ja vesisäiliöiden koossa ja muodoissa oli huomattavia eroja. Jokaisella valtiolla oli oma visionsa siitä, millaiseen tarkoitukseen ase sopi parhaiten.
Maailmalla aseita käytettiin käytännössä kaikissa sodissa, joissa oli eurooppalainen valtio tai sellaisen siirtomaa osallisena. Toisin sanoen asejärjestelmä oli kaikkialla. Vaikka Maxim kehitettiin alun perin jalkaväkeä vastaan käytettäväksi aseeksi, sitä sovellettiin tilanteen mukaan.
Maximeita käytettiin paitsi jalkaväen hyökkäyksessä ja puolustuksessa myös linnoitteiden vahvistamiseen ja jopa ilmatorjuntaan. Korkean tulinopeutensa ansiosta se soveltui ilmatorjuntakonekivääriksi. Hyvä esimerkki tästä on niin kutsuttu "urkupyssy", joka koostuu neljästä Maximista, jotka on koottu yhden jalustan päälle. Kaikkien koneistot kytkettiin yksiin liipaisimiin, joten urkupyssyllä oli tavalliseen Maximiin nähden nelinkertainen tulivoima. Maximeita asetettiin myös ajoneuvoihin, lentokoneisiin ja kiinteisiin tuliasemiin.
Vaikka Maximilla riitti meriittejä, se osoittautui epäkäytännölliseksi liikkuvassa sodankäynnissä. Konekivääriryhmän hitaus, rynnäkkökiväärien keksiminen ja kevyempien konekiväärien yleistyminen kaikki vaikuttivat Maximista luopumiseen. Yksittäiset kevyitä konekiväärejä kantavat taistelijat korvasivat konekivääriryhmät.
Tästä huolimatta Maximeista ei luovuttu kokonaan ennen kylmän sodan päättymistä. Vielä 1990-luvulla Maximeita valmistauduttiin käyttämään muun muassa rannikkolinnakkeilla.
