Samuli Pöntinen

CASA C-295M -kuljetuskoneiden käytöstä tehdään tukipyyntö ilmavoimille noin vuosi etukäteen. Säistä riippuen varusmiehelle kertyy noin 7-12 hyppyä palveluksen aikana.

”Valmiina, mene!”

Kirmo Liukko

Kone kaartaa hyppylinjalle ja ensimmäiset neljä hyppääjää siirtyvät sivuovelle. ”Valmiina, mene!”, hyppymestari komentaa, ja ensimmäinen hyppääjä ponnistaa ulos koneesta. Noin 70 metrin pudotuksen jälkeen varjo ”lentää” laskuvarjojääkärin roikkuessa valjaiden varassa sen alapuolella.

Ensimmäisen konekuorman hyppääjät kulkevat jonossa kohti Utin jääkärirykmentin asematasolla odottavaa CASA C-295M -kuljetuskonetta. Koneen takaosan ramppia pitkin joukko nousee sisään koneeseen ja täyttää vasemmalla ja oikealla laidalla sijaitsevat penkkirivit. Muutamaa minuuttia aikaisemmin hyppymestarit ovat tarkistaneet laskuvarjojen ja muiden varusteiden oikeaoppisen kiinnityksen harjoitushallissa. Tulevat laskuvarjojääkärit ovat koneessa matkalla hyppäämään neljännen laskuvarjohyppynsä.

Takana on jo yksi koulutuksen kohokohdista, eli ensimmäinen sotilaslaskuvarjohyppy, johon koulutuksen muiden eri merkkipaalujen tapaan liittyy paljon perinteitä.

– Ensimmäisen sotilaslaskuvarjohypyn kunniaksi he saavat punaisen baretin päähänsä hypyn maahantuloalueella. Siitä alkaa laskuvarjopakkaamolle suuntautuva ”barettijuoksu”, selventää ilmasiirtymismenetelmien toimialapäällikkö, kapteeni Pasi Vuori.

Tulossa on kuitenkin toinen vastaava kohokohta, nimittäin viides hyppy, jonka suoritettuaan he saavat pronssiset laskuvarjohyppymerkit eli hyppysiivet. Merkin saamiseksi vaadittava ”merkkihyppy” hypätään rinkan kanssa suolle, sillä hyppykoulutusohjelman mukainen viides hyppy on maastohyppy. Suolta voi tosin olla hankalaa päästä pois, ja matkaa upottavalla suolla metsän reunaan voi tuurista riippuen kertyä paljonkin.

Aikaisemmat hypyt ovat suuntautuneet lentokentälle vaihtelevissa olosuhteissa ja varusteissa. Ensimmäiset kaksi hypättiin päivällä ilman rinkkaa, kolmas hyppy pimeällä ja neljännellä kerralla mukana on ensimmäistä kertaa rinkka. Viidennen suorituksen jälkeen taistelijat hallitsevat hyppäämisen riittävällä tasolla sodan ajan tehtäviä ajatellen, mutta lisää hyppyjä on tiedossa koulutuksen edetessä.

Hyppykoulutuksessa harjoittelun perustana ovat laskuvarjojääkärikoulutuksen alkuaikoina 1960-luvulla rakennetut harjoitushalli ja hyppytorni, jotka peruskorjauksia lukuunottamatta ovat täysin alkuperäisiä.

Harjoitushallista löytyvillä välineillä harjoitellaan toimintaa lentokoneessa ja varjon varassa sekä maahantuloa. Maahantuloja harjoitellaan tarkoitusta varten suunnitelluissa ”keinuissa”. Valjaisiin puettu taistelija vedetään kahden avustajan voimin ilmaan, minkä jälkeen ”keinun” varassa roikkuva taistelija pudotetaan parinkymmenen sentin korkeudelta maahan. Muutamassa minuutissa voidaan tehdä tusinan verran toistoja, jotta hyppääjä varmasti hallitsee tekniikan maahantulossa.

Sivustalta löytyvien valjaiden avulla puolestaan harjoitellaan varjon ohjaamista ja toimintaa ongelmatilanteissa. Ensimmäiseksi jokaisen on maltettava laskea rauhallisesti ja kuuluvalla äänellä 101, 102 … 106, minkä jälkeen katse nostetaan ylös kuvitteelliseen laskuvarjoon. Varjon todetaan auenneen, mutta punokset ovat kierteellä. Hyppääjien tehtäväksi jää näyttää kouluttajalle, kuinka he selvittävät punokset.

Hyppytornista lähtevä vaijeriliuku yhdistää hallissa harjoitellut asiat suuremmaksi kokonaisuudeksi ja valjaiden nykäisy tornista hypätessä tekee kokemuksesta aidomman tuntuisen. Kokeneen kouluttajan valvovan silmän alla on osoitettava, että hallitsee hypyn eri vaiheet, sillä muuten koneeseen ei ole asiaa.

– Harjoituksia tehdään päivästä ja viikosta toiseen, jotta oikeat toimenpiteet tulevat selkärangasta. Jos varjo ei aukea hypyssä, niin ei ole aikaa miettiä. Oikeiden toimenpiteiden on tultava reflekseinä, yksi hyppykurssin kouluttajista huomauttaa.

Koulutustavat ja metodit eivät ole muuttuneet. Ainoastaan kalusto ja harjoitusvälineet ovat melko tuoreet, sillä vasta muutama kurssi on hypännyt uudella varjotyypillä, hän jatkaa.

Muutama vuosi sitten käytöstä poistettu T-10-joukkojenpudotusvarjo oli ollut Suomessa laskuvarjojääkäreiden käytössä joukon alkuajoista asti eli 1960-luvulta. Taistelijan ja varusteiden yhteispaino on kuitenkin vuosien saatossa kasvanut tehtävävaatimusten muututtua. Suurempi paino tarkoittaa suurempaa maahantulonopeutta, jolloin loukkaantumisen riski kasvaa. Lisäksi varjon avautuminen saattoi tapahtua toivottua räväkämmin. Nämä ei-toivotut ominaisuudet saatiin poistettua Yhdysvalloissa kehitetyllä T-11-joukkojenpudotusvarjolla, joka otettiin Suomessa käyttöön muutama vuosi sitten.

Kuljetuskoneen rampin sulkeuduttua kone rullaa kohti kiitotietä. Lentoonlähdön aikana koneen etuosasta kantautuu perinteinen hengenkohottamislaulu, hyppylaulu. Koneen noustua ilmaan hyppääjiä käsketään valmistelemaan varustuksensa hyppyä varten ja kiinnittämään rinkka jalkojen etupuolelle. Laulu jatkuu hetken aikaa koneen noustua 350 metriin, tämänkertaiseen hyppykorkeuteen.

– Varusmiesten matalimpana hyppynä on pidetty 300 metriä, mutta laskuvarjon tekniset ominaisuudet eivät estäisi sen laskemista esimerkiksi 200 metriin, Vuori paljastaa.

Ensimmäiset neljä hyppääjää asettuvat käytävälle seisomaan. Hyppymestarit tarkastavat yksitellen jokaisen taistelijan varustuksen ja pakkolaukaisuhihnan kiinnityksen katossa kulkevaan vaijeriin. Ensimmäinen hyppääjä siirtyy ovelle.

– Valmiina, mene! hyppymestari komentaa, ja hyppääjä ponnistaa ulos koneen sivuovesta.
Alle kahden sekunnin välein perässä seuraa uusi taistelija, kunnes ylilennolla pudotettavat neljä hyppääjää ovat kaikki ulkona koneesta.

Ilmassa hyppääjät laskevat sekunteja varjon kehittymiseen ilmavirrassa, kun varjo aukeaa pakkolaukaisuhihnan vetämänä. Pian laskuvarjon ”kupu lentää”, ja on aika pudottaa valjaisiin kiinnitetty rinkka roikkumaan liinan varaan viisi metriä hyppääjän alapuolelle.

– Maahantuloa harjoitellaan kaikkein eniten, koska siinä jos jossain tapahtuu loukkaantumisia. Kun ottaa huomioon laskuvarjojääkäreiden tehtävätyypin, eli syvyystehtävän ilman tukea, on erittäin suotavaa, ettei kenelläkään tehtävän alussa nilkka taitu. Loukkaantunut taistelija voi haitata tai jopa estää tehtävän toteuttamisen, kouluttaja valottaa.

Maan lähestyessä hyppääjä puristaa nilkat ja polvet yhteen, ja jalkojen osuessa maahan kääntää selän menosuuntaan. Jos paketti pysyy kasassa, jalat heilahtavat vielä ylös hyppääjän kaatuessa hallitusti, jotta isku jakautuu ympäri kroppaa. Onnistuneen maahantulon jälkeen hyppääjä on muutamassa sekunnissa jaloillaan ja keräämässä varjoa syliinsä.

Matka jatkuu juosten metsän reunaan ja metsän suojassa kiintopisteelle, jossa taistelijat kokoontuvat. Laskuvarjojääkäreiden tiedustelupartio on kasassa, varjot piilotetaan maastoon ja on aika suunnata tehtävälle.

 

 

Näköislehdet