"Jokainen tarvitsee joskus myötätuulta matkalleen"
Sotatraumatisoituneiden kuntoutushankkeen Myötätuulia-päätöswebinaarissa keskityttiin hankkeen aikana tehtyihin havaintoihin ja siihen, kuinka toimintaa voidaan kehittää jatkoa ajatellen.
– Pian viimeisetkin sotaveteraanit ovat poistuneet keskuudestamme, mutta maailmalla laajamittaiset sodat jatkuvat ja myös meille Suomeen on paennut joukoittain ihmisiä koettuaan sanoinkuvaamattomia kauhuja. Niinpä terveydenhuoltojärjestelmä on kohdannut uudelleen vanhan haasteen: miten näitä murtuneita mieliä tulisi ymmärtää ja auttaa?
Näin totesi psykiatrian erikoislääkäri Iris Forsman tiistaina 16.2. järjestetyssä Myötätuulia-webinaarissa.
Kolme vuotta sitten moniammatillinen työryhmä otti tämän haasteen vastaan, ja silloin perustettiin sotatraumatisoituneiden kuntoutushanke. Hankkeen rahoitti EU:n Turvapaikka-, maahanmuutto- ja kotouttamisrahasto (AMIF). Kuntoutus toteutettiin Diakonissalaitoksen Psykotraumatologian keskuksessa vuosina 2018–2021.
Kyseinen sotatraumatisoituneiden kuntoutushanke päättyy maaliskuun lopussa. Tähän mennessä työryhmä on tehnyt pakolaisille hoidontarpeen arviointijaksoja lähes kolmen vuoden ajan. Koko tämän ajan työryhmä on asiakastyön ohella tarjonnut konsultaatiota, työnohjausta ja koulutusta ammattilaisille, jotka työssään kohtaavat traumatisoituneita pakolaisia.
– Ajatuksena on ollut aina se, ettemme ole pyrkineet tekemään hienoja ja korkealentoisia suunnitelmia, vaan sellaisia, jotka ovat olleet aina käytännöntasolla toteutettavissa ja joihin potilas itse on ollut valmis sitoutumaan, hankkeen projektipäällikkö Mari Tikkanen havainnollisti.
Hankkeen aikana kerätyt havainnot webinaarin keskiössä
Yksi hankkeen myötä tehdyistä havainnoista on se, että traumaattiset kokemukset pitäisi pyrkiä keskustelemaan "pois alta", jotta elämä voi alkaa. Tähän päästäisiin hoidon oikea-aikaisuudella, menetelmien monimuotoisuudella ja ymmärryksellä siitä, että toipuminen ei ole arjesta erillinen prosessi.
On myös huomioitava, että traumatisoituneen asiakkaan toimintakyvystä ei usein saada riittävää informaatiota pelkillä vastaanottokäynneillä. Toimintakyvyn arvioinnissa pitäisikin keskittyä konkreettisiin seikkoihin asiakkaan luonnollisessa toimintaympäristössä.
– Auttamisessa on ensin tunnistettava tarve, varmistettava tilanteen sopivuus ja vasta näiden perusteella tarjottava apua ja ohjausta, palveluohjaaja Irina Virtanen muistutti.
