Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

''Jokainen sukupolvi on parempi kuin edellinen''

Talven saapumiserän ensimmäinen viikko varusmiespalveluksessa alkoi toiveikkaasti; odottavaisin mielin olivat niin alokkaat kuin alikersantit.

On taas se aika vuodesta, kun uudet alokkaat saapuvat aloittamaan palveluksensa joukko-osastoissa ympäri Suomen. Tänään on maanantai, 4. tammikuuta, ja Ruotuväki on
seuraamassa alokkaiden ensimmäistä päivää Porin prikaatissa Niinisalossa.

Satakunnan tykistörykmentin 2. patterin tulevat alokkaat istuvat Niinisalon varuskunnan urheilutalossa odottelemassa ryhmänjohtajien käskyä lähteä varusvarastolle. Paikka ja ympärillä hääräävät maastopukuiset ihmiset ovat outoja ja tuntematon pelottaa. Kukaan ei uskalla sanoa sanaakaan. 

– Kakkospatteri perässä!

Ryhmä alokkaita ponkaisee pystyyn ja lähtee talsimaan varusmiesjohtajan kannoilla kohti varusvarastoa. Pojat toivottelevat mutisten toisilleen aamuja, osaa hymyilyttää. 

Varaston henkilökunta on hilpeällä tuulella – pilke työntekijöiden silmäkulmassa tuo miellyttävää vastapainoa vakavakasvoisille alokkaille, jotka astelevat sotilastuotantoliukuhihnan ensimmäiseen vaiheeseen. 

Varustevarastolta saatava varustesäkki on painava. Sipulisäkkinä tunnettu legenda elää saapumiserästä toiseen, eikä aiheetta. Täysi varustesäkki painaa joukko-osastosta riippuen kymmeniä kiloja, pahimmillaan neljäkymmentä. Sillä aikaa kun alokkaat raahaavat varusteitaan kohti kultaista kotipatteriaan, piipahdamme nälän yllättäessä nopeasti varuskuntaravintola Falkonetissa.

Varuskuntaravintolan vuoropäällikön, Päivi Tuomisen mukaan alokkaiden ensimmäinen päivä on merkinnyt ''haipakkaa'' myös muonituskeskuksen puolella. Vanhalle miehistölle ja varusmiesjohtajille on valmistettu ruokaa 500-600 grammaa per taistelija ja alokkaat puolestaan nauttivat ensimmäisen ateriansa Puolustusvoimien hoivissa yksiköissään lounaspussien muodossa. 

– Huomenaamuna alokkaat pääsevät sitten aamupalalle varuskuntaravintolaan, kunhan ovat ehtineet vähän kotiutua omiin yksiköihinsä, hän jatkaa. 

Energiapitoisen maastoruoan valmistus on osa Leijonan ravintola-ammattilaisten työnkuvaa. Esimerkiksi 1000 ihmistä käsittävään harjoitukseen ruokaa valmistetaan niin, että sitä riittää varmasti kaikille. 
 
– Varusmiesten ravitsemuksellinen hyvinvointi ja sen varmistaminen on meidän tärkein tehtävä. Kuitenkin varusmiehen on nautittava jokainen aterian osa saadakseen tarvitsemansa energiamäärän, Tuominen painottaa.

Päästämme kiireisen vuoropäällikkö Tuomisen takaisin työn touhuun ja lähdemme kohti 2. patteria, jonne alokkaat on viety tutustumaan majoitustiloihin ja uusiin tupakavereihinsa. Yksikön käytävillä vallitsee sekasortoinen hälinä, kun alokkaat purkavat ryhmittäin tavaransa varustesäkeistä lattialle, jotta alikersantit voivat tarkastaa jokaisen varusteen olevan tallella.

Varusvarastolta saatava säkki voi painaa jopa 40 kiloa.

''Odotan kaikkea, mitä tulee eteen''

Yksi ryhmänjohtajista, alikersantti Emilia Kukkola kertoo odottaneensa pitkään uusia alokkaita. Valmistelut alokkaita varten on tehty hyvissä ajoin ja varusmiesjohtajat ovat sopineet keskenään pelisäännöistä, joiden perusteella koulutusta lähdetään toteuttamaan. 

– Vähän jännittää, että miten tämä johtajakausi lähtee menemään ja että osaanko ohjata uusia alokkaita. Olen myös pohtinut, kuinka voisin olla hyvänä tukena ja kouluttajana heille, Kukkola miettii. 

Huollon aliupseerina toimiva Kukkola haluaa olla johtajana ammatillinen ja rauhallinen, kuten sotilaan kuuluukin hänen mielestään olla. 

– Jos voisin olla hyvä ja luotettava esimerkki, niin olisi hienoa. Odotan eniten aikaa, jolloin alokkaissa alkaa näkyä tuloksia, esimerkiksi tahtimarssissa tai ojentamisessa.

Johtajakoulutus opetti Kukkolalle eniten hänestä itsestään: jostain syvältä kaivautui esiin stressiin kypsästi reagoiva, hyvä suunnistaja. Kahdeksan viikon mittaisesta aliupseerikurssista jäi käteen myös uusi näkökulma ihmisten kanssa toimimiseen ja erilaisten ihmisten motivoimiseen. 

Kukkola lähtee takaisin hälinään ohjaamaan alokkaita. Päivä on harmaa ja jonkun mielestä ikkunasta näkyvää maisemaa kasarmialueen takapihalla voisi kuvailla jopa ankeaksi. Alokkaat Juuso Ahoranta ja Sara Vainikka aloittavat palveluksensa kuitenkin odottavaisin mielin, sillä heillä on varusmiespalveluksen suorittamisesta mielekäs kuva.

– Ottaahan tämä tottumista tietenkin, mutta pikkuhiljaa varmasti lähtee tästä rullaamaan, Vainikka nauraa.

Vainikka kertoo hakeneensa naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen keväällä 2020, ja nyt kauan odotettu palvelus vihdoin alkaa. Vaikka kunto ja kestävyys jännittää, mielenlujuudesta palveluksen suorittaminen ei ainakaan tule olemaan kiinni. 

– Odotan kaikkea sitä mitä tulee eteen ja olen valmis menemään äärirajoille mahdollisimman paljon kaiken suhteen, tuore alokas vakuuttaa.

Johtajakoulutus kiehtoo

Ahorantaa ei ole paljoa palvelus jännittänyt, sillä hän luottaa omaan asenteeseensa. Ahorantaa – kuten Vainikkaakin – kiinnostaa johtajakoulutus ainakin aliupseerikoulun muodossa, sillä läheiset ovat kertoneet hyviä kokemuksia koulutuksesta. 

– Aliupseerikoulussa oppii kuulemani mukaan julkista puhumista vähän paremmin ja se tuppaa itselle olemaan vähän haastavaa, Ahoranta pohtii.

Toisaalta, Ahorannan isä oli lipsauttanut pojalleen pari sanaa Reserviupseerikoulusta, josta Ahoranta kiinnostui samoin tein. Nähtäväksi jää, minne alokas kuluvan vuoden aikana loppupeleissä suuntautuu. 

Alokkaiden ensimmäinen palveluspäivä kuluu uuteen ympäristöön totuttelun merkeissä; alikersantit opettavat alokkaille oikeaoppisen tavan tehdä punkan, tavarat järjestellään siististi kaappeihin ja yksikön tilat tehdään tutuiksi. Pian onkin aika yöpuun, sillä seuraavat päivät tuovat mukanaan paljon uutta opittavaa. 

On alokkaiden kolmannen palveluspäivän aamu. Ympäri Upinniemeä lumi laulaa marssivien alokkaiden alla. Satamassa jylhät laivat nukkuvat odottaen uusia matruusejaan.

Rannikkoprikaatin Upinniemen varuskunta sijaitsee Kirkkonummella. Varuskunnassa koulutetaan vuosittain noin 1 800 varusmiestä erilaisiin meri- ja rannikkotehtäviin. Taistelijoista muovaillaan vedenkestäviä antimaakrapuja.

Ulkona silmään pistävät lenkkeilijät. Mielenkiinnon syy ei suinkaan ole tenhoisa nopeus, vaan varustus: juoksijoiden kasvoilla on maskit.

– Ensimmäisen palvelusviikon aikana jokaisella varusmiehellä on maski naamalla kaikkialla, pois lukien oma tupa, tietää alokas Rikard Seppänen

Syykin on selvä. Jos palveluksen on aloittanut tietämättään koronaan sairastuneita, ehkäisevät maskit tartuntoja.

Alokas Seppäsen yksikkö, viestikomppania, on juuri lähtemässä ensimmäiselle reissulleen varusvarastolle. Siellä pääsee vaihtamaan ensimmäisten palveluspäivien jännityksestä hikeentyneet sukat puhtaisiin.

– Olen hyvillä mielin ensimmäisten päivien jälkeen. Ei ole ollut sen suurempia ongelmia tai järkytyksiä. Vähän on ollut odottelua, mutta sitä odotinkin.

Kolmannen päivän ohjelmaan kuuluu myös varuskunnan terveysasemalla vieraileminen. Siellä alokkaan palveluskuntoisuus varmistetaan. Ensimmäisten päivien sisältö paloharjoituksista oppitunteihin ja edelleen sulkeisista pyssyn saamiseen ovat sujuneet Seppäsestä hyvin.

– Yllättynyt olen siitä, että tuli noin hyvät alikersantit. Ehkä ei aina kannattaisi kuunnella isän juttuja intistä monen vuoden takaa. Säästyisi ennakkoluuloilta, Seppänen myöntää.

Ensimmäiset lomat ovat kahden viikon kuluttua. Taistelija-alokas siis maistaa jo heti ensi alkuun varsin kuohkeaa kinkkua. Näkymät Rannikoprikaatissa ovat Seppäsellä selvät: hänellä on halukkuutta johtajakoulutukseen, mutta linjaa hän vielä pohtii.

– Haluaisin laivastoon tai ehkä mahdollisesti meritiedustelijaksi.

Alokkaiden saapuminen on myös alikersanteille uutta ja tuntematonta.

Miksi punkka täytyy tehdä?

Viestikomppanian luokassa koko varusmiesten koulutusjärjestelmän uudistava Koulutus 2020 -uudistus näkyy muun muassa pulpettien QR-koodeissa, joita skannaamalla pääsee asiaankuuluville sivustoille. Luokan eteen istahtaa herrasmies suoraan johtajahaastattelusta.

"Skapparit", eli kantahenkilökuntaan kuuluvat ovat valmistautuneet alokkaiden saapumiseen monin tavoin. Ennen uuden saapumiserän rantautumista he kouluttavat alikersantteja, valmistelevat yksikön ja tarpeen vaatiessa kertaavat koulutuksien kulkua. Useat myös lomailevat. 

– Joukon mukana liikumme, siitähän meille maksetaan. Siksi lomat asettuvat juuri ennen saapumiserän saapumista, kertoo ylikersantti Nicklas Aspenström.

Hän on vanhempi kouluttaja, joka näkee kouluttamisen lisäksi henkilökunnan tehtävänä auttaa nuoria.

– Nykypäivänä olen huomannut osassa alokkaita paljon epävarmuutta. Koen meidän skappareiden olevan niitä hahmoja, jotka auttavat kaveria ottamaan itseluottamuksessaan harppauksen. Intti on oivallinen paikka aikuistua, josta kannattaa ottaa kaikki irti,.

Vaikka kouluttajien esimerkillinen ryhti ja perin jumalainen taito käyttää rynnäkkökivääriä tuntuisi osoittavan toisin, Aspenström paljastaa, että myös he ovat “tavallisia ihmisiä, jotka käyvät ruokakaupassa”. Ylikersantti uskoo koulutuksen pääteesin olevan itsensä ylittäminen ja ikävän sietäminen – jopa siitä nauttiminen.

– Miksi punkka tehdään, vaikka se tuntuu aamulla kurjalta? Pedatessa kaikki ovat samassa tilassa ja tilanteessa. Se on yhteinen kokemus, joka kiinteyttää. Jos aloittaa päivän onnistumisella ja tekee sen punkan, ei ole väliä oliko päivä kurja tai mukava, kun pääsee illalla särmään punkkaan.

Ylikersantti Aspenström ei usko täydellisyyteen, hän uskoo epäonnistumiseen ja siitä oppimiseen.

– Jokaikinen tulee mokailemaan palveluksen aikana. Se pitää hyväksyä, se on normaalia ja välttämätöntä, ylikersantti muikistelee taulun edessä, johon on kirjattu aiemmin käydyn oppitunnin kulku.

Aspenströmin mukaan heti ensimmäisistä päivistä alkaen henkilökunta seuraa alikersanttien avustuksella, keistä olisi esimerkiksi johtajakoulutukseen. Yleistä tekemistä seurataan tarkasti, mutta pitäen mielessä, että johtajia on erilaisia.

– Ei ole yhtä ihannesotilasta. Meitä on moneen muottiin ja se tekee tästä työstä merkityksellistä, Aspenström korostaa.

– Sotilas on yhteiskunnassamme yksi suuri palikka. Jokaikinen joka suorittaa asepalveluksen missä tahansa tehtävässä, on tärkeä kokonaisuudelle ja osa suomalaista yhteiskuntaa.

Merikappelin herra

Merikappelin sisältä avautuu lasin läpi merinäkymä. Tästä ikkunasta katsoo moni alokas vuorollaan käydessään tulokirkossa ja oppitunneilla. Upinniemen sotilaspastori Henri Kivijärvi on nähnyt ja kuullut 13 vuoden ajan näiden alokkaiden ajatuksia palveluksesta. Yleisimpiä ongelmia on kaksi.

– Ensimmäinen on seurustelukumppanit. Kun tyypillinen alokas menee kotiin ja kertoo sotajuttuja, ei se kumppani ymmärrä niistä tippaakaan. Yhtäkkiä oman kullan käyttämä kielikin on muuttunut kummalliseksi slangiksi, Kivijärvi kuvailee.

– Sitten tulee se kiinniolopäivä, jolloin alokas menee kaapille ja puhelimen näytölle on ilmestynyt eroviesti. Alokkaat eivät tajua, että sotajutuista kannattaa puhua jollekulle muulle kuin kumppanille. Ei se jaksa kuunnella, jos se ei ole inttiä itse käynyt.

Toinen yleinen vastatuuli palveluksen aloittajilla ovat erilaiset sopeutumisongelmat.

– Eihän meidän yhteiskunta edellytä oikeastaan missään vaiheessa pistämään henkistä sopeutumiskykyä koetukselle ennen inttiä.

Sotilaspastori kuvailee, kuinka ennen on saanut päättää kaiken itse: tukan mitan, paidan värin ja puhetyylin. Intissä kaikki näyttävät, käyttäytyvät ja puhuvat samalla tavalla. Psykologinen paine kasvaa taivaisiin.

– Monet olettavat, että me annamme valmiin vastauksen, tyyliä tee näin niin sinusta tuntuu hyvältä. Ei sellaista ole olemassakaan, toteaa Kivijärvi Merikappelin kiiltäväksi maastopuvun takamuksista liipatulla penkillä.

– Vaikuttajana takaraivossa on myös edellisten sukupolvien haitallinen taakka. He kertovat omanlaisiaan sotajuttuja alokkaille. Paineessa tulee hirveän suuri piikki, kun alokkaat odottavat saapuessaan jotain hirmuista. Seurauksena tulokkaat hämmentyvät, kun sitä ei tulekaan.

Kivijärven mukaan pitkillä kiinnioloilla sopeutuminen on vaikeampaa, koska se alkaa monta kertaa uudestaan. Hänen mukaansa vaatii neljä viikkoa varuskunnassa oleskelua, etteivät perusasiat aiheuta päänvaivaa. Jos on kaksi viikkoa kiinni ja kaksi viikkoa lomilla, niin on jälleen nollapisteessä.

– Ensimmäisenä viikonloppuna tulee paljon viestejä. Kun perjantaina työaika loppuu ja tulokas tajuaa, että jääkin tänne eikä lähde kotiin, se on monille järkytys.

Maailma on muuttunut Kivijärven mukaan rajusti. Se näkyy muun muassa uskonnollisen puolen jäädessä hänen työssään vähäisemmäksi. Pitäessään kalvosulkeisia alokkaille tehtävistään, hän totesi itselleenkin, että “ohhoh, tässä onkin aika paljon kaikkea muuta kuin hengellisyyttä”.

– Kehotan tunneillani taistelijoita tarkkailemaan omaa käyttäytymistään olosuhteissa, kun kaikki tuttu ja turvallinen viedään yhtäkkiä pois. Viimeisellä tunnilla kysyn: kun alikersantti on poissa ja tuvan ovi ja valot kiinni, niin mistä te juttelette? Kivijärvi naurahtaa.

– Tässä kun on päässyt ekoina päivinä tutustumaan, niin meillä on hyvä, kiinnostunut ja avoin saapumiserä. Fakta on, että jokainen sukupolvi on parempi kuin edellinen. Näin sen kuuluukin mennä.

“Suomen ainoan toiminnassa olevan varuskuntakirkon, merikappelin, isäntä Henri Kivijärvi on kuunnellut saapumiserien ajatuksia jo 13 vuoden ajan”