Vuosikymmeniä kestänyttä armeijaystävyyttä

Palveluksen suorittaminen satojen kilometrien päässä, erilaisten ihmisten kohtaaminen ja vanhakantaisempi tapakulttuuri. Vuoden 1966 palvelusolosuhteissa Kainuun prikaatissa syntyi ikuisia muistoja, mutta myös vuosikymmeniä kestänyt ystävyys.

Kainuun prikaatista vuonna 1966 kotiutui joukko vänrikkejä, jotka tapaavat edelleen vuosittain. Kun he – Keijo Kekoni, Esko Leinonen, Eero Relas, Jukka Järvinen, Jukka-Pekka Iivarinen, Kari Kilpinen ja Seppo Raiha – kohtaavat, palaavat he muistoissa vuosikymmenten taa. Keskustelua käydään niin muistoista uutukaisessa Kainuun prikaatissa, harjoituksista paukkupakkasissa kuin ajasta reserviupseerikurssilla.

Ei ole suinkaan epätavallista tutustua uusiin ihmisiin ja saada ystäviä asepalveluksesta, mutta kuinka moni tapaa palvelustovereitaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen? Mikä saa tämän ryhmän kokoontumaan joka vuosi muistelemaan menneitä, vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan toisten seurasta?

– Kyllähän tässä on syntynyt jonkinnäköinen liima kun me kaikki jouduimme samoihin koettelemuksiin alokasaikana, AUKissa ja RUKissa, Kari Kilpinen kuvailee.

– Vuonna 1966 ei ollut kännyköitä, sanomalehtiä tai radioita harjoituksissa niin katsoimme nuotiota ja kerroimme tarinoita – ei ollut minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Kymmenen vuorokauttakin saatettiin metsässä yhdessä olla, Esko Leinonen lisää.

Miehistä neljä on kotoisin Helsingistä ja muut eri puolilta Suomea. 52 vuotta sitten ryhmä kulki yhteisen matkan alokasajasta aliupseerikouluun ja useimmat reserviupseerikurssille asti. Nyt heitä on paikalla seitsemän. Yhteen hitsaantuminen tapahtui kuin automaattisesti. Palveluksessa vietettiin aikaa runsaasti yhdessä: lomia oli vähän ja pitkän matkan takia ensimmäistä kertaa lomille päästiin kolmen kuukauden jälkeen.

Helsinkiläisten mukaan heidät lähetettiin poikkeuksellisen kauas, Kainuuseen asti palvelemaan, sillä vuoden ensimmäinen saapumiserä oli vähemmän haluttu aika aloittaa palvelus ja pohjoiseen kaivattiin ylioppilaita suorittamaan palvelusta.

– Kainuuseen haluttiin päällystöainesta, koska siellä päin heitä oli vähemmän, Jukka-Pekka Iivarinen selventää.

Helsinkiläiset pääsivät Kainuussa laajentamaan maailmankuvaansa.

– Oli mielenkiintoista, kun oli myös maaseudulta ja pohjoisesta alokkaita. Suorastaan hämmästyttävää, kuinka erilaisista taustoista siellä oli ihmisiä, Iiivarinen toteaa.

– Huomasin ihan saman! Me olemme kuitenkin täältä Helsingistä kotoisin ja alokastuvassa oli paljon eteläpohjalaisia. Heillä oli niin erilainen suhtautuminen moneen asiaan kuin meillä. Erilaisten ihmisten tapaaminen avarsi ja oli yksi sellainen asia mikä jäi mieleen armeijasta, Kilpinen lisää.

Kainuun prikaatissa vuonna 1966 palvelleista yhdeksästä miehestä paikalla tapaamisessa tänä vuonna oli seitsemän. Miehet takaa vasemmalta: Eero Relas, Jukka Järvinen, Kari Kilpinen ja Seppo Raiha. Edessä vasemmalta alkaen: Esko Leinonen, Jukka-Pekka Iivarinen ja Keijo Kekoni.  

Alokkaina helsinkiläiset loistivat toisissa asioissa kun taas pohjalaiset toisissa.

– Kun meidät laitettiin ensimmäisen kerran saunalenkille oli kova pakkanen ja varusteena suikat päässä. Saunassa joka mies kyyristeli pidellen paleltuneita korvalehtiä. Me helsinkiläiset jäimme siinä hiihdossa yleensä aina viimeisiksi. Sitten kun tuli kevät ja kesä niin me osasimme ajaa hyvin pyöriä. Muistan, että oli niitä kavereita, jotka ensimmäistä kertaa laitettiin ajamaan pyörillä. He eivät olleet koskaan aikaisemmin ajaneet ja kun piti mennä reissuun niin heille pidettiin sitten erillinen koulutus aiheesta pyörällä ajo, Relas virnistää.

– Kajaanissa oli uimahalli ja siellä oli paljon alokkaita, jotka tulivat seudulta, jossa ei ole järviä niin he eivät osanneet uida. Uimataidottomat hyppäsivät siinä missä muutki sitten altaaseen ja sieltä heitä saatiin vetää ylös. Oli kai kova paikka erottua muista, Kilpinen selittää.

Kilpisen ja Relaksen lisäksi muillakin ryhmän helsinkiläisillä on jäänyt elävänä mieleen pohjalaisten kohtaaminen palvelusaikana.

– Muistan aina sen kun tuvassani pohjalaiskaveri tuli kertomaan, että hänen kylältä yksi kaveri oli muuttanut Helsinkiin ja kysyi sattuisinko tuntemaan. He tunsivat kaikki toisensa siellä pikkupaikkakunnalla. Hän kertoi minulle, että se kaveri asuu josssain Kallion seutuvilla, että kyllä sinä varmaan sen sitten tiedät. Sanoin vain, ettei ole tullut vastaan, Raiha naurahtaa.

– En halunnut loukata häntä. Oli kuitenkin hyvin epätodennäköistä törmätä hänen kaveriinsa monen sadan tuhannen helsinkiläisen joukossa, Raiha jatkaa.

Miesten palvellessa vuonna 1966 kohtasi varusmiehenä myös epäkohtia, joihin nykypäivänä varusmies tuskin koskaan törmää.

– Palveluksessa oli myös sellaisia varusmiehiä Pohjois-Karjalasta, joilla ei ollut ruokaa kotona. Muistan, että oli pari kaveria, jotka vapaaehtoisesti jäivät kasarmille pyhäpäivinä. Muun muassa jouluna, kun kaikki muut halusivat kotiin niin he jäivät kasarmille, koska intissä oli paljon paremmat sapuskat kuin kotona. Se oli sitä aikaa vielä, 60-lukua, Relas kertoo.

– Minä muistan aina sen kun alokaskokeissa oli yksi kaveri, joka ei osannut lukea tai kirjoittaa. Kyllä silloin osa aika karuissa oloissa vielä asui. Tämä kaveri tuli jostain päin Lappia, Raiha kertoo.

Ryhmä koki armeijan olevan myös hyvä itsenäistymismahdollisuus kaksikymppisille nuorukaisille.

– Armeijassa oli hienoa kun pääsi vähän pois perheen ääreltä. Pääsi itsenäistymään Kainuussa aivan erilailla kuin olisin itsenäistynyt lähellä perhettä Santahaminassa. Ja kun pärjäsi palveluksessa niin sai myös itseluottamusta, Iivarinen toteaa.

Yli viisikymmentä vuotta sitten palvelus näytti monella tapaa kovin erilaiselta. Miehet aloittivat palveluksensa uuden uutukaisessa Savon prikaatissa, joka heidän palvelusaikanaan muuttui Kainuun prikaatiksi.

Nimimuutosten lisäksi miesten palvelusaikana tapahtui monia muitakin muutoksia. Miehet muistelevat varusmiehille yhden näkyvän muutoksen olleen se, että lomilla ei tarvinnut enää käyttää sotilasvaatteita.

– Korkea-arvoisempien tervehtimistä vapailla myös väljennettiin, Kilpinen muistelee.

Vuonna 1966 pari vuosikymmentä aiemmin päättynyt sota näkyi myös palveluksessa. Ajankuva oli kovin erilainen.

– Olen jälkeenpäin miettinyt, että silloin oli oikeastaan aika kriittinen tilanne Suomessa. Oli uhkatekijöitä ja me oltiin pienessä hälytystilassa. Neuvostoliitto vaati yhteisiä sotaharjoituksia palvelusaikanamme. En muista, että se olisi jollain tavalla silloin meille näkynyt. Neuvostoliitto sanoi, että Lappi on puolustuksellisesti ihan auki ja ette pysty puolustamaan sitä. Sen takia Sodankylään perustettiinkin varuskunta 1979, Iivarinen selostaa.

Tämän lisäksi puolustusvoimien tapakulttuuri oli myös vanhakantaisempaa. Esimerkiksi, jos varusmies halusi lomilla käyttää alkoholia joutui hän siihen anomaan erillisen viinaluvan. Vaikka miesten aikaan myös simputus oli vielä normaali käytäntö, muisteltiin että pääosin heillä oli palveluksessa hauskaa.

– Oikein kun ajattelee niin aika paljonhan me naurettiin, Raiha virnistää.

Juuri palveluksensa aloittaineita alokkaita miehet kehottavat pysymään rauhallisina, olemaan positiivisia ja ottamaan palveluksen huumorilla.

– Ei muuta kuin ihan rauhallisesti vaan. Positiivinen asenne vaan päälle, ei mieti asioita liikaa. Kannattaa omaksua asioita, sillä opituista asioista on kyllä hyötyä. Jos on vähän vaikeaa niin koittaa ottaa huumorilla, miehet luettelevat ohjeita vuoron perään.