Venäläistä twistiä ja agenttiverkostoja

Sotahistorian tieteenalaan lukeutuvan väitöskirjan kirjoittanut Heidi Ruotsalainen kertoi monivuotisen tutkimustyönsä eri vaiheista. Maanpuolustus on ollut Ruotsalaiselle kiinnostava aihe jo lapsena.

Sotilasasiamiesjärjestelmästä tehdyt tutkimukset ovat olleet Suomessa toistaiseksi harvassa. Toukokuussa sotatieteiden tohtoriksi väittelevä Heidi Ruotsalainen, 34, on työstänyt laajaa tutkimustyötä koskien sotilasasiamiesjärjestelmän kehitystä vuosina 1918–1939 opiskellessaan Maanpuolustuskorkeakoulussa. 

– Asiamiesjärjestelmä on aihe, jonka kehitystä ei ole tutkittu juurikaan Suomessa. Kansainvälisellä tasolla oikeastaan jo 1960-luvulla ensimmäisen kerran tuli laajempi tieteellinen tutkimus kansainvälisestä järjestelmästä, Ruotsalainen kertoo.

Kylmän sodan vuosina, 1960-luvulla toisesta maailmansodasta ei ollut kulunut vielä merkittävästi aikaa, joten kansainvälistä järjestelmää käsittelevää teosta pidetään yleisesti uraauurtavana tutkimuksena. Ruotsalaisen mukaan Sotakorkeakoulussa vuonna 1973 Jukka Salaksen tekemä diplomityö "Suomen sotilasasiamiestoiminnan järjestely ja merkitys 1930–1945" on ollut ainoa aihetta laajemmin käsitellyt tutkimus.

Sotilasasiamiehiä on sivuttu erinäisissä tutkimuksissa, mutta laajaa perustutkimusta aiheesta ei ole toistaiseksi tehty. Ruotsalaisen väitöskirjalle oli siinä mielessä varmasti paikkansa sotahistorian tieteenalalla.

– Pohdiskelimme aihetta aikoinaan nykyisin emeritusprofessorina toimivan kenraalimajuri (evp) Vesa Tynkkysen kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että tiedusteluhistorian puolella on ikään kuin pimeä nurkka, jota ei ole käyty läpi. Näimme, että tutkimukselle olisi tarvetta, Ruotsalainen mainitsee.

Käytännössä täysin tutkimaton aihepiiri tarjosi paljon mielenkiintoisia seikkoja, joista yhtenä keskeisimpänä poimintana yleisesikuntapäälliköiden, erityisesti silloisen yleisesikuntapäällikön, kenraalimajuri Oscar Enckellin rooli järjestelmän kehittämisessä. 

– Hänen kauttaan järjestelmään tuli tsaarin Venäjän aikaiset piirteet, sillä ei tietenkään ollut relevanttia keksiä pyörää uudestaan. Tästä syystä järjestelmän kehittämisessä hyödynnettiin aiemmasta tsaarijärjestelmästä tuttuja piirteitä, jotka olivat osittain käytössä myös kansainvälisellä kentällä, sekä tietynlaista venäläistä twistiä sovellettiin suomalaisiin oloihin, Ruotsalainen kuvailee.

Oleelliseksi maininnaksi Ruotsalainen nostaa myös sen, että kyseisessä järjestelmässä sotilasasiamiehen ympärille koottiin agenttiverkosto, joka toimi ikään kuin sotilasasiamiehen ohjauksen alaisena. Vuosisadan alkupuolella muut valtiot olivat jo siirtyneet tiedustelupalvelu-tyyliseen tiedonhankintaan, mutta Venäjä jatkoi samalla systeemillä, joka myöhemmin tuli myös Suomessa käytettäväksi.

Väitöskirjan kokoaminen sirpaleisesta aineistosta otti aikansa. 

– Suurin aikasyöppö oli arkistoaineisto, joka oli melkoinen palapeli, sillä sotilastiedusteluaineistoja on hävitetty paljon. Saatavilla olevasta aineistosta järkevän kokonaisuuden kasaaminen tuotti todella paljon vaivannäköä, Ruotsalainen kertoo tutkimuksen haasteista.

Yhdeksi vaikeimmista tutkimuksen kohteista Ruotsalainen nimittää vuodet 1918–19 ennen Oscar Enckellin yleisesikunnan päällikön virkaa. 

– Jossain työversiossa taisin kutsua sitä harmaaksi ajaksi. Tutkimusaineistoa ei kirjallisena ollut lähes lainkaan, joten tutkimus vei erityisen kauan aikaa. Aika ennen Enckellin yleisesikuntapäällikön pestiä on materiaalin puolesta erittäin haastava, Ruotsalainen luonnehtii.

Väitöstilaisuus on varmasti kaikille tohtoriksi opinnoissaan valmistuville jännittävä, mutta erityisen tärkeä ja hieno päivä. Ruotsalainen kokee, että poikkeusolot vahvistavat päivän erityisyyttä. Poikkeusoloista huolimatta on hienoa, että tilaisuuksia kyetään järjestämään.

Vesa Tynkkysen ja apulaisprofessori Mikko Karjalaisen luotsaamat sotahistorian tohtoriseminaarit ovat olleet merkittävässä osassa Ruotsalaisen tutkimustyön etenemisessä. Tohtoriseminaareissa sotahistorian tohtoriopiskelijat kokoontuivat kerran kuukaudessa keskustelemaan ja opponoimaan toistensa töitä. Menetelmä ja asiantuntija-alustukset sekä opintomatkat paitsi syvensivät osaamista, mutta myös hitsasivat seminaarilaisia yhteen.

– Siinä mielessä väitöstilaisuus ei hirveästi jännitä, koska seminaarit valmensivat hyvin puolustamaan omaa tekstiään. Ne olivat äärimmäisen tehokas tapa oppia niin omasta tekemisestään kuin myös muidenkin aiheista sekä tieteellisestä kirjoittamisesta ja argumentoinnista. Sotahistorian seminaarikäytäntö jatkuu, vaikka Tynkkynen eläkkeellä onkin, Ruotsalainen avaa.

Ruotsalaisen näkökulma maanpuolustukseen on hyvin myönteinen, joka korreloi hyvin myös hänen sotahistoriallisen kiinnostuksensa kanssa. 

– Mielestäni tutkimustoiminta tukee parhaimmillaan maanpuolustustyötä äärimmäisen hyvin ja sille on luonnollisesti paljon tarvetta muuttuvassa maailmassa, jossa tarvitaan paljon tutkittua tietoa sekä monenlaisia näkökulmia ja kykyä ymmärtää, Ruotsalainen selvittää. 

Kiinnostus maanpuolustuksellisiin asioihin Ruotsalaisella on kytenyt jo pienestä pitäen. Sotahistorian harrastus lähti liikkeelle lapsuudesta, kun hän reippaasti alle kymmenvuotiaana kävi keskusteluja sodasta isoisänsä kanssa. Sotahistorian opinnot Maanpuolustuskorkeakoulussa ja varsinainen tutkimus sotahistoriasta ovat olleet jatkumoa kiinnostuksen kasvamiselle. 

Naisten vapaaehtoista asepalvelusta Ruotsalainen ei ole suorittanut, vaan hän on sotatieteellisellä alalla täysin siviilihenkilönä. Ajatus asepalveluksen suorittamisesta on ollut hänen mielessään kuitenkin jo silloin, kun se olisi ollut ikänsä puolesta vielä mahdollista.

– Se on harvoja asioita elämässä, joka on kaduttanut sen vuoksi ettei sitä tullut tehtyä, Ruotsalainen harmittelee.

Maanpuolustuskorkeakoululla on ollut oikeus myöntää sotatieteiden tohtorin tutkinto vuodesta 1997 alkaen. Ruotsalaisen väitös on järjestyksessään Maanpuolustuskorkeakoulun 53. väitös sekä ensimmäinen vuonna 2020. Se on myös ensimmäinen, joka järjestetään etäyhteyksin.

Koko tohtorikoulutuksen ajalta tohtoreiksi väitelleiden keskiarvo on noin kolme vuodessa, mutta vuonna 2019 väitelleitä oli viisi ja vuonna 2018 peräti yksitoista. 

Sotatieteen tohtorin opintojen keskimääräinen kesto on noin kuusi vuotta. Tällä hetkellä Maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteiden tohtorikoulutuksessa on noin 120 opiskelijaa, joista kymmenkunta on ulkomaalaisia.