Sotilasmusiikin määrätietoinen uudistaja

Kapellimestari Raine Ampujalla on takanaan menestyksekäs sotilasmuusikon ura, jonka aikana hän on nähnyt kaikki sotilasmusiikin ulottuvuudet. Eläkepäivien aikana kiinnostus sotilasmusiikkiin on syventynyt entisestään.

Kapellimestari Raine Ampuja kulkee tottuneesti pitkin Hietaniemen hautausmaan sokkeloisia polkuja. Kaartin soittokunnan eläköityneelle päällikölle tuttu keikkapaikka tuo mieleen valtavan määrän muistoja ja tarinoita, joita yli 30 vuoden sotilasmuusikon uralta on jäänyt mieleen.

– Täällä olemme soittaneet lukuisia kertoja, sillä melkeinpä jokaiseen valtiovierailuun kuuluu sotilaallinen seppeleenlasku Hietaniemen Sankariristin juurelle. Tuon kolmannen koivun kohdalta aloitimme soittamaan kappaletta "Oi kallis Suomenmaa", nauraa musiikkimajuri Ampuja ja viittoo hautausmaan koivukujan suuntaan.

Vuonna 2013 puolustusvoimien palveluksesta eläköitynyt Ampuja ehti johtaa Kaartin soittokuntaa yli 20 vuotta ja lisäksi Hämeenlinnan Panssarisoittokuntaa muutaman vuoden. 61-vuotiaan muusikon tahti on pysynyt ripeänä myös eläkkeellä, sillä pitkän linjan kapellimestari muun muassa sovittaa paljon musiikkia.

– Nyt on ollut enemmän aikaa tehdä omia projekteja. Sotilasmusiikin historian tutkiminen on ollut minulle yksi suurimpia hankkeita, ja lisäksi olen kiertänyt vierailevana kapellimestarina maailmaa aina Siperiaa myöten.

Sotilasmusiikin pariin Ampuja ajautui käytännön pohdinnan kautta. Ammattimuusikon ura alkoi houkuttaa jo nuorena miehenä, ja sotilasmusiikin saralta avautui lopulta mielenkiintoinen urapolku.

– Alunperin soitin pitkätukkana kitaraa kuten kuka tahansa muu 16-vuotias, mutta sitten keksin, että musiikistahan voisi tehdä itselleen ammatin pyrkimällä sotilassoittokuntaan. Menin vuonna 1975 armeijan soittajakouluun, ja myöhemmin sitten päädyin Sibelius-Akatemiaan, Ampuja muistelee.

Sotilasmusiikissa Ampujaa viehätti erityisesti musiikin monipuolisuus.

– Olen musiikin suhteen moniruokainen, ja kun soittokunnissa soitetaan sekä viihdettä että klassista, niin se sopii minulle hyvin. Minusta sotilasmusiikissa parasta onkin, että se kattaa kaikki musiikin tyylilajit.

Sibelius-Akatemian lisäksi Ampuja haki oppia Kuninkaallisen Merijalkaväen sotilasmusiikkikoulusta Englannista vuonna 1992.

– Näin siellä puolen vuoden aikana sellaisen arvokkaan tavan tehdä sotilasmusiikkia, jota toin myös mukanani Suomeen. Aloimme muuttaa Kaartin soittokunnassa esimerkiksi soittimennostotapoja, kävelytyylejä ja vartalon asentoja, jotka heijastuvat tähän päivään saakka, Ampuja analysoi.

Musiikkimajurin johdolla syntyi myös viihdeorkesteri Kaartin Combo, joka tanssittaa vuosittain muun muassa Linnan juhlien vieraita. Ampujan ennakkoluuloton asenne mahdollisti sotilassoittajien nousun maamme viihdetaivaalle, vaikka ympärillä olikin välillä epäilystä ja ihmetystä.

– Olin ollut soittajana ja kapellimestarina Linnan juhlilla jo pitkään, ja koin että sen musiikillista konseptia piti vähän uudistaa. Olimme jo aikaisemmin koonneet sotilassoittajistamme Kaartin Combon, jolla soitimme viihdeorkesterimusiikkia muun muassa tv-ohjelmissa. Tv-suosiosta rohkaistuneena tarjosimme Linnan juhliin perinteisen soittokunnan lisäksi meidän Comboa, joka sitten soitti hieman kevyempää musiikkia juhlien loppupuolella.

Rajoja rikottiin myös megaluokan Tattoo-kiertueella, jonka Ampuja aikoinaan ideoi, käsikirjoitti ja ohjasi. Jo ensimmäinen kiertue vuonna 1993 täytti jäähalleja ympäri Suomen, mikä oli siihen aikaan ennennäkemätöntä.

– Meidän perinteessä soittokunnat ovat soittaneet musiikkia laidasta laitaan, ja tajusin silloin 1990-luvun alussa, että soittokunnan osaamisella saisi aikaan aika näyttävän esityksen. Tattoo-kiertueessa yhdistimme musiikkiin teatraalisuutta ja sen ajan huipputekniikka. Periaatteena oli, että jos isketään, niin isketään kunnolla, Ampuja nauraa.

Kiertueperinne on jatkunut näihin päiviin saakka, ja soittokuntien musiikkia on mahdollista kuulla tänäkin kesänä ympäri Suomea.

Meidän perinteessä soittokunnat ovat soittaneet musiikkia laidasta laitaan

Temppuilevat marssisauvat

Marssisauva on sotilassoittokunnan kapellimestarin tärkein työkalu, jolla joukolle annetaan kaikki merkit esimerkiksi marssin aloittamisesta ja lopettamisesta, soiton aloittamisesta ja lopettamisesta, temposta ja käännöksistä. Itsenäisen Suomen kapellimestarit ovat käyttäneet marssisauvaa vasta vuodesta 1951, mutta sauvoilla on keskiajalta yltävät perinteet eurooppalaisissa armeijoissa. Aina marssisauva ei kuitenkaan tottele lainkaan kapellimestaria, kuten musiikkimajuri Raine Ampujan tarina hyvin kertoo.

– Marssisauvat ovat aiheuttaneet monenlaista harmia. Paraatissa kävi kerran niin, että kun pyöräytin marssisauvalla huomiomerkkiä, jossa sauva lähtee pyörimään lujaa, niin yhtäkkiä huomasin, että minulla oli kädessä pelkkä sauvan kärki ja hirveä määrä narua. Sauva oli katkennut keskeltä, ja paraatia katsomaan tulleet ihmiset katsoivat, että mitähän nyt oikein tapahtuu, kun sauva roikkuu missä sattuu. Ei siinä auttanut muu kuin alkaa pikkuhiljaa koota sitä, mutta sen jälkeen en kyllä tehnyt enää merkkiäkään sauvalla, vaan pidin siitä kiinni hammasta purren. Enkä minä ole ainut, jolle on käynyt kommelluksia marssisauvan kanssa. Entinen kollegani Arvo Kuikka heitti sauvan vastaavanlaisessa katkeamistilanteessa vahingossa raitiovaunun katolle.

Kekkonen lentokentällä

Kapellimestari Raine Ampujalle on jäänyt elävästi mieleen, kun valtiovierailulta palannut silloinen Tasavallan presidentti Urho Kekkonen saapui lentokentälle vuonna 1980.

– Olin silloin soittajana mukana soittokunnan kokoonpanossa, ja soittokunnan päällikkö sanoi meille ennen presidentin saapumista omaan viralliseen tapaansa, että Maamme-laulu alkaa sitten sillä hetkellä, kun valtionpäämiehen jalka osuu kotimaan kamaralle. Kun Kekkonen laskeutui portaita, niin olimme sitten tietysti soittovalmiina, mutta mitä tehdään tilanteessa, jossa presidentti kompastuu, ja ensimmäisenä maahan osuukin pää? Koko soittokunta räjähti tietysti hihittämään, ja koska ihminen ei voi soittaa ja nauraa samaan aikaan, niin soiton ensimmäiset sekunnit muistuttivat vain etäisesti Maamme-laulua. Onneksi mitään vakavempaa ei sattunut

Puupuhaltimet osaksi soittokuntaa

Vanhat perinteet vaskisoittokunnista olivat voimissaan vielä Suomen itsenäisyyden alkuaikoina, kun soittokuntia aktivoitiin uudestaan venäläistämistoimenpiteiden jäljiltä. Kapellimestarit halusivat mukaan puupuhaltajia, ja lopulta vuonna 1926 puupuhaltimet liittyivät soittokuntien kokoonpanoihin mukaan.

Muutama vuosi ennen lopullista päätöstä puupuhaltimia kokeiltiin jo osana soittokuntaa, sillä esimiehet olivat huolissaan, että riittääkö puupuhaltimien äänen voima kantamaan vaskipuhaltimien joukosta. Kun todettiin, että äänen voima riittää, niin sitten piti vielä ratkaista toinen ongelma. Suomessa ei nimittäin ollut ammattitaitoisia puupuhaltajia, vaan kaikki puhaltajat tulivat siihen aikaan ulkomailta.

Tässä kohdassa armeijan ja silloisen Helsingin Konservatorion (Sibelius-Akatemian) intressit kohtasivat. Armeija muutti kokoonpanonsa puhallinorkesteriksi, ja puupuhaltajia alettiin kouluttaa akatemiassa. Akatemia tarjosi opetuksen, ja armeija tarjosi majoituksen ja ruuan. Näin luotiin monta sukupolvea suomalaisia soittajia. Armeijan kannalta sopimus oli varsin erikoinen, sillä koulutettavaksi otettiin soittajia, jotka eivät edes harkinneet jäävänsä töihin puolustusvoimille.

Kustaa Vaasan kirje

Vuonna 1555 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa saapui vierailulle Suomeen. Viipurin ympäristössä oli jälleen kerran käynnissä rajakähinöintia suomalaisten ja venäläisten välillä, ja tällä kertaa Vaasa päätti valjastaa myös soittimet taisteluvälineiksi. Vaasa kirjoitti kirjeen sen aikaiselle sodanjohtaja Jacob Baggelle, jossa hän pyysi Baggea etsimään Suomesta erilaisia soittimia, joilla voitaisiin antaa monipuolisesti merkkejä ja signaaleja sotajoukolle. Bagge torjuikin Viipurin linnan päällikkönä venäläisten hyökkäyksen Viipurin linnaan, ja samalla lyötiin ensimmäiset tahdit sotilasmusiikin kehitykselle Suomessa. Vaasan alkuperäinen kirje Baggelle kuului seuraavasti:

Koska tällä Suomessa on sekä isoja että pieniä torvia [ludher], Jacob Bagge voisi sen takia antaa koota yhteen joitakin niistä, joita voitaisiin käyttää niin merkkien kuin tunnusten välittämisessä. Näitä merkinantoja – joko salattuja tai kaikkien tuntemia – voisi käyttää vihollisen läheisyydessä, niin että omat joukot kuullessaan nämä merkit tietävät heti, mitä ne tarkoittavat ja osaavat toimia sen mukaisesti. Että ei aina olisi tarvetta kutsua koko joukkoa kokoon rumpua lyömällä, kuten tapana on ollut.

Nämä torvet eivät kuitenkaan vielä riitä, jos väkeä on paljon. Silloin tarvittaisiin useita merkkejä eri toimille, joita halutaan tapahtuvan. Rummunlyöntejä pitäisi olla monenlaisia, niin että väki kuulisi esimerkiksi kolme, neljä tai kuusi rummunlyöntiä sen mukaan, mitä tilanne kulloinkin vaatii. Mutta ei sekään riitä, merkkejä tarvittaisiin paljon ja erilaisia ohjaamaan väkeä eteen, sivulle, taakse ja minne nyt sitten liike suunnataankaan.

Sen vuoksi joskus pitäisi käyttää sveitsinpillejä [svijdzerpijper], joskus isoja tai pieniä huiluja [siöflött], joskus trumpetteja [trumether], joskus taas skalmeijoja ja joskus torvia [horn] – mihin tilanne nyt sitten kehittyykin, että väki tietäisi miten toimia.