Hyppyrimäestä strippiluolaan ja eturintamalle

Kirjavan uutiskuvaajan uran tehnyt Martti Kainulainen on nähnyt maailmanmenon moninaisuuden kameran takaa. Mukaan on mahtunut urheilun juhlaa ja Linnan juhlia mutta toisaalta myös ympäristökatastrofeja sekä sotia.

– Tyypillinen työpäivä alkaa sillä, että aamulla istutaan käräjä- tai hovioikeudessa. Sitten mennään eduskuntaan ja illat sekä viikonloput sisältävät urheilua.

Martti Kainulaisen kerratessa tyypillistä työpäiväänsä ei jää epäselväksi, että pitkän uran tehnyt mies on keitetty monessa liemessä. Haastatteluun hän saapui juuri Dohasta. Siellä hän oli kuvaamassa yleisurheilun MM-kilpailuja.

Hänen uransa uutiskuvaajana alkoi vuonna 1970. 16-vuotias Kainulainen oli sattumalta kävelemässä kameransa kanssa, kun auto törmäsi puuhun pitäjässä. Hänen ottamansa kuva päätyi lopulta nyttemmin lakkautettuun Savo-lehteen. Sen jälkeen Kainulainen on jatkanut työn parissa.

Kainulainen on itseoppinut valokuvaaja. Kannuksensa hän hankki nuorena sekä paikallisessa että koulun kameraseurassa ja naapureiltaan. Nuoruusvuosina hän teki kesätöitä lehdissä ja kouluttautui ohessa myös siltainsinööriksi.

– Niihin hommiin en ole ruvennut vielä, hän hymähtää.

Varusmiespalveluksensa Kainulainen suoritti Korian varuskunnassa. Aliupseerikoulun jälkeen hän siirtyi valokuvatoimittajaksi pioneeriaselajin lehteen Hakkuun.

– Se oli hyvin pitkälti varusmiesarjen dokumentointia. Kierrettiin tapahtumissa missä pioneerit olivat esillä ja kuvattiin miten leireillä majoituttiin, metsässä elettiin ja joukkoja siirrettiin, Kainulainen muistelee.

Armeija-ajastaan hänellä on hyviä muistoja. Niihin kuuluu muun muassa juhannuksen vietto kasarmilla.

– Juhannuksen vietto armeijassa oli mukavaa. Korialla oli juhannusjuhlat, johon osallistui henkilökunta perheineen. Juhannuskokko sytytettiin singolla. Se oli hieno tapahtuma.

Hän on yhä yhteyksissä joidenkin aliupseerikurssilaisten kanssa.

Uutiskuvaajana Kainulaisen on oltava siellä missä tapahtuu, oli se sitten lentokoneonnettomuus tai eturintama.

– Passi ja luottokortti ovat aina mukana. Meidän on oltava koko ajan lähtövalmiina minne tahansa. Tapahtumapaikalle rynnätään heti, hän kuvailee.

Valokuvaajalle reagointi on yhtä oleellista kuin sotilaalle vihollisen avattua tulen.

Kainulainen onkin laskeskellut, että kiireellisimpinä vuosina kertyi yli 160 ulkomaan matkaa vuodessa.

Sotilaita on palveluksen jälkeenkin mahtunut kuviin.

– Käymme kuvaamassa myös sotatoimialueilla. Ensimmäinen tämmöinen keikka oli vuonna 1982, jolloin 24 suomalaista YK:n rauhanturvaajaa otettiin panttivangiksi Etelä-Libanonin armeijan toimesta. Toinen esimerkki on Namibian itsenäistyminen, jossa oli isot joukot mukana.

Kuumottavimmaksi keikaksi hän nostaa tuoreemman tapauksen vuodelta 2015. Silloin otettiin kuvia Itä-Ukrainassa Donetskin alueella.

– Siinä oltiin eturintamalla kahden vihollisen välissä.

Valokuvaajana varustus vaihtelee tilanteen mukaan. Luotisuojaliivitkin ovat tulleet tutuksi.

– Mielenosoituksissa meillä on keltaiset liivit firman logolla, kun taas sota-alueilla meillä on luotisuojaliivit ja kypärät. Vitsailen joskus, että jos Tampereelle mennään, niin meillä on päässä pahviset Tappara-kypärät.

Politiikka on hänen mielestä mielenkiintoista seurattavaa ja lähellä sydäntä. Pitkän uran aikana ehtii kehittyä hyvät välit eri ihmisiin.

– Voisi sanoa, että tunnen kaikki kansanedustajat, ja kansanedustajat tuntevat minut. Seurasin myös Matti Nykäsen elämää ensimmäisistä hypyistä ja olympiamitaleista siihen asti kun hän esiintyi strippiluolassa.

Kuvatessa ei kaunistella todellisuutta. Hän on muun muassa ollut kuvaamassa kahden tsunamin ja joukkosurman jälkilöylyjä. Tiettyjä poikkeuksiakin on.

– Politiikassa on oltava hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Ihan mitä tahansa ei silloin kuvata. Vältetään esimerkiksi ottamasta kuvia, joissa henkilö juo viinaa tai polttaa tupakkaa. Niitä kuvia käytetään sitten kohulehdissä, jos joku vaikka käryää ratista, hän kertoo esimerkkinä.

Monen julmankin asian näkemisen Kainulainen kiistää vaikuttaneen maailmankuvaansa.

– Yhtäkään yöunta en ole menettänyt töiden takia. Tilanteet nollataan ja työskennellessä ollaan sen verran kylmiä. Emme itke surevien mukana eikä iloita iloitsevien kanssa. Toki osaa olla tyytyväinen Suomen olosuhteisiin.

Vaikka Kainulainen on voittanut monta uutiskuvapalkintoa ja arvostuksesta kertoo jotakin sekin, että hänet on kutsuttu kahdesti Linnan juhliin, painottaa hän, että mokiakin sattuu.

– Olin paraatipaikoilla molempien Granlundin veljesten tehdessä ilmaveivinsä, mutta en painanut nappia kummallakaan kerralla.

Vuosikymmenten varrella isoin muutos on tapahtunut hänen mukaansa lehtimaailmassa. Toimittajat ovat moniosaajia jotka hoitavat kuvatkin usein itse. Valokuvaajille ei vakituisia työpaikkoja ole tarjolla läheskään samaan tapaan kuin ennen.

– Monet nuoret valokuvaajat eivät tosin edes halua vakituista työpaikkaa. Moni haluaa olla freekuvaaja. Kyllä kuvaajille töitä silti riittää, ei tämä mikään kuoleva ala ole.

Teknologia on mullistanut paitsi valokuvien kanssa työskentelyn, myös tavan, jolla lehdistö saa rahansa.

– Nykyään uutiset voi lukea ilmaiseksi netistä, hän toteaa.

Nykyajassa häntä harmittaa, että ihmiset eivät säästä kuviaan.

– Kuvia otetaan yhä enemmän, mutta talteen jää vain vähemmän. Toivoisin, että ihmiset teettäisivät kuviaan ja kirjoittaisivat taakse kuka niissä on, kuka ne on ottanut ja missä. Sen jälkeen laittaisivat ne talteen vaikkapa kenkälaatikkoon.

Nyt takana on kuudettoista olympialaiset, lukuisia eduskuntavierailuja, Matti Nykäsen tulkkina toimiminen ja Jari Aarnion sekä sarjakuristajan käräjät. Kainulainen on jäämässä eläkkeelle vuoden lopussa, ja sitä myöten laittamassa myös kameran kaappiin. Vapaa-ajalla hän ei kuvaa. Voisi sanoa, että suljin sulkeutuu viimeistä kertaa.