Viisi minuuttia hyökkäykseen

Rannekellojen historia on sotainen. Alun perin ensisijaisesti naisia kiinnostaneesta korusta alkoi ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikoihin muodostua sotilaan luotettava kumppani. Monet pitävätkin sitä miehen tärkeimpänä koruna. Varusmiehelle kello on tärkeä hankinta.

Vuonna 1914 alkanutta ensimmäistä maailmansotaa pidetään Euroopassa yleisesti aikana, joka kiihdytti taskukelloista siirtymistä rannekelloihin. Monien tarinoiden mukaan jotkut sotilaat jopa sitoivat valtavia taskukellojaan nahkahihnoilla kiinni ranteisiinsa.

Rannekellojen nousu ulottuu kuitenkin syvemmälle historiaan ja on aika tulkinnanvaraista.

– Naiset käyttivät aikaisemmin kaulakelloa, joka oli päivän askareissa epäkäytännöllinen. Ketju oli menneinä aikoina pidempi kuin nyt tänä päivänä ymmärretään. Se oli hankalaa, kun kello oli aina soppakattilassa, luonnehtii kellohistorian asiantuntija Veikko Ahoniemi.

Kellonvalmistajat huomasivat, että naiset olivat kiinnostuneempia rannekelloista ja alkoivat tehdä enemmän rannekelloja naisille kuin miehille. Tämä näkyi Ahoniemen mukaan Suomessa mainoksissa, joissa kelloja markkinoitiin naisille.

Kellomuseon johtaja Mikko Kero tulkitsee miesten suosineen taskukelloja, koska isokokoisia kelloja oli haastavaa pitää ranteessa.

– Fyysisessä työssä ei olisi ollut helppo tehdä töitäkään. Taskukellot olivat usein halkaisijaltaan viisisenttisiä, kun rannekellot ovat kolmesenttisiä, Kero avaa.

Maailmansotien välisenä aikana ranne- ja taskukellot olivat markkinoilla rinnakkain.

– Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aika oli täysin rannekellojen aikaa. Elokuvissakin usein pyritään tekemään eroa siinä, että toisessa maailmansodassa sotilaalla on aina ranteessaan kello, vaikka herrasmiehet käyttivätkin vielä usein taskukelloja, Kero valaisee.

Suomessa rannekelloon siirtyminen tapahtui vähän hitaammin kuin muualla. Ahoniemen mukaan vielä talvi- ja jatkosodassa enemmistöllä oli taskukello.

– Se johtui varmaan siitä, että suurin osa porukasta tuli armeijaan maaseudulta, jossa taskukello oli yleisempi, hän päättelee.

Vasta 1950-luvun alkupuolella Suomen tullitilastoissa miesten rannekellojen tuontimäärä ylitti taskukellojen määrän.

Kellojen tuontiin on Ahoniemen mukaan voinut vaikuttaa myös sodan aikaisten lisenssien purkaminen ja maan vaurastuminen.

Suomessa oli myös Ahoniemen mukaan nahkatehtaita, jotka tekivät koteloita taskukelloille. Osalla sotilaista oli näitä, mutta hyvin yleistä se ei kuulemma ollut. Idea taskukellojen koteloihin levisi Saksasta.

Sota-aikana Ahoniemen ja Keron mukaan muutamat upseerit antoivat ansioituneille sotilaille tai aliupseereille myös kelloja palkinnoksi hyvästä suorituksesta, mutta se on vähemmän tunnettua.

– Käsitykseni mukaan puolustuslaitos ei ollut kellojen hankkija ja lahjoittaja, vaan yksittäiset upseerit.

Rajavartiolaitoksen erikoisrajajääkärikomppanian kouluttaja painottaa rannekellon olevan taistelijan välttämätön varuste.

– Ilman sitä palveluksen suorittaminen on mahdotonta. Harjoituksissa ja päivittäisessä koulutuksessa on paljon tehtäviä, joissa tarvitaan kelloa. Sitä tarvitaan esimerkiksi ajoissa olemiseen, havaintojen tekemiseen ja oman toiminnan ajoittamiseen, hän järkeilee.

Erikoisrajajääkärit liikkuvat kaikkina vuorokauden ja vuodenaikoina vaihtelevissa ympäristöissä, kuten maastossa, rakennetuilla alueilla ja vesistöissä. Taistelijat joutuvat kohtaamaan myös kaikki sää- ja valaistusolosuhteet. Kellolle on siis tiettyjä vaatimuksia.

– Rannekellolta vaaditaan vähintään ajan näyttäminen sekunnin tarkkuudella, hyvä patterin kesto ja valaistava näyttö, vedenkestävyys sekä kestävyys myös kuumissa ja kylmissä olosuhteissa, ajanotto sekä jämerä ranneke, kouluttaja luettelee.

Muiksi hyviksi ominaisuuksiksi hän mainitsee hämäränäkötilan, GPS-paikannuksen ja maastokartat. Kaikissa tiloissa tai tehtävissä niitä ei kuitenkaan saa käyttää.

Rannikkoprikaatin tuore alokas Alvar August piti rannekellon ottamista inttiin itsestäänselvyytenä.

– Ajattelin, että pitää olla aina kaikkialla ajallaan, niin on hyvä olla oma kello mukana, hän pohtii.

Tärkeimmiksi ominaisuuksiksi August mainitsee sekuntikellon, vedenpitävyyden ja digitaalisen näytön, jossa on mielellään valo, jotta ajan katsominen on helpompaa.

– Myös kohtuullisen halpa hinta on hyvä, niin ei haittaa, jos kello hajoaa tai katoaa.

Varusmiehillä on monenlaisia tapoja käyttää rannekelloja eli niin sanottua inttirolexia. Jotkut herrasmiesmäiset taistelijat muun muassa haluavat palveluksen loppupuolella palata ensimmäisen maailmansodan käytänteisiin, ja tekevät kelloistaan taskukelloja kiinnittämällä ne ketjuun.

August pitää kelloaan ranteen sisäpuolella, kuten jotkut erikoisjoukotkin tekevät.

– Silloin on helpompi katsoa aikaa, kun käsittelee esimerkiksi RK-kivääriä. Se tuntuu myös mulle luonnollisemmalta.

– Kyllä kello tekee elämästä helppoa, kun näkee heti kuinka paljon aikaa on jäljellä esimerkiksi ulos siirtymiseen tai aamutoimille, August tuumaa.