Suomalaisuus syntyi sisusta

Omituinen nainen oli yhä täysin ääneti. Mistä ihmeestä hän oli saapunut keskellä yötä paikassa, jossa ei pitäisi asua ihmisiä? Nainen oli valtavan kaunis ja pukeutunut niin kevyesti, että luulisi hänen paleltuvan kuoliaaksi kylmässä metsässä.

 

Kirjahyllystä löytyy fantasian klassikkoteoksia Taru sormusten herrasta aina Harry Potteriin, mutta myös tietokirjoja kuten Suomen terveyskasvit ja Suomen luonnonkasvit. Niitä kirjailija Mikko Kamula hyödyntää kirjoitustyössään.

Hyllystä pistää silmään myös Suomen puolustusvoimat ennen ja nyt. Kamula hymähtää; hän ei muista, mistä on kirjan saanut.

Kamula aloittaa jokaisen arkiaamunsa lukemalla tunnin ajan pääosin kotimaista kirjallisuutta. Iltaisin hän saattaa lukea muutakin. Nyt työpöydällä lepää Tolkienin Kullervo, joka on kesken.

Esikoiskirjansa Ikimetsien sydänmailla tammikuussa julkaissut Kamula kirjoittaa metsäsuomalaisista historiaa ja kansantaruja sekoittaen. Tuloksena on perisuomalaista historiallista fantasiaa.

– Tarina kehittyy suomalaisen kansanperinteen ehdoilla. Kansantaruissa ja vanhoissa myyteissä on paljon kiinnostavia aiheita. Haluan tuoda esille sen, miten hieno ja monipuolinen kansanperinne meillä suomalaisilla on, Kamula tuumaa.

 

Nainen päästi kikattavan naurahduksen ja hymyili hurmaavasti. Heiskan mieleen juolahti, että nainen saattoi olla mielipuoli. Olisiko hänet hylätty metsään sen vuoksi?

 

Kirjailijaksi Kamula ei päätynyt sattumalta. Hän päätti jo teini-iässä, että kirjoittaa kaunokirjan suomalaisesta kansanperinteestä. Päätöksestä kului yli kymmenen vuoden matka kirjan aloittamiseen, sillä Kamula halusi olla perusteellinen. Hän hakeutui opiskelemaan folkloristiikkaa Turun yliopistoon ja täydensi opintopalettiaan myöhemmin arkeologialla ja historialla. Faktoistaan nuori kirjailija on tarkka.

– Monitieteellisyys on ehdoton vaatimus, kun kirjoittaa historiallisen tarinan. Opinnoista on ollut paljon hyötyä, mutta jos kirjoitan esimerkiksi jostain eläimestä, on asiat tarkistettava biologian oppikirjasta. Selkeitä virheitä ei tarinassa saa olla.

Ikimetsien sydänmailla on ensimmäinen osa Metsän kansa -kirjasarjaan. Kirjoissa seurataan savolaisen uudisraivaaja Juko Rautaparran perheen elämää 1400-luvun Suomessa. Silloin suomalaisuus identiteettinä ei vielä ollut kovin vahva, mutta Kamulan mukaan sieltä löytyy alkujuuret, joista isänmaallisuus on lähtenyt muodostumaan.

– Suomen kieli yhdisti, mutta heimoriidat olivat tyypillisiä. Esimerkiksi savolaisten ja hämäläisten välillä käytiin verisiä yhteydenottoja 1400-luvulla. Sellainen me-henki kohdistui omaan sukuun ja omaan kyläyhteisöön, Kamula kertoo.

Silti Kamula tunnistaa ainakin yhden suomalaisia jo silloin kielen lisäksi yhdistäneen asian: sisun.

– Sisu on varmasti säilynyt muuttumattomana. Vaikeissa oloissa on eletty pitkään. Meidän kansalla on pitkät perinteet, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen suomalainen. Ollaan ehkä pieni kansa maailman kansojen joukossa, mutta suurella sielulla.

 

Hän katsoi suoraan Heiskaan ja tuntui vähät välittävän siitä, että yllä oleva mekko likaantui. Keinahteleva vartalo toi mieleen ilveksen tai metsäkissan.

 

Säntillisyys ja jopa armeijamaisen tiukat viikkoaikataulut kuuluvat Kamulan kirjoitusrutiineihin. Aamu alkaa puoli kahdeksalta kaunokirjallisuuden lukemisella, jonka jälkeen Kamula kirjoittaa kahdeksan tuntia joka arkipäivä. Kirjoitusajasta osa on tosin vanhemman tekstin editointia tai tiedonhankintaa.

– Kirjoittamisen ohessa ehtii tehdä muutakin. Saatan tehdä kotitöitä, kuntoilla tai hoidan muita asioita mitä on hoidettavana. Siinä mielessä tämä on vapaata elämää, ei ole vastuussa muille kuin lukijoille, Kamula toteaa.

Ikimetsien sydänmailla -teoksessa vilahtavat niin haltijat, maahiset, tietäjät, metsänneidot kuin vainajahengetkin. Ne on luontevasti nivottu yhteen arkisen elämän kanssa, kuin niissä ei olisi mitään ihmeellistä.

Sama luontevuus huokuu myös haastattelussa: kirjailija osaa tarinansa. Hän selittää sen ajan karhu-käsitteestä, hiisilehdoista ja noidista niin kuin muut ihmiset puhuvat lemmikeistään tai sukulaisista.

 

Naisen kasvot olivat melkein kiinni hänen omissaan. Heiskan sydän hakkasi niin, että se tuntui rummutuksena korvissa asti.

 

Luonto, ja etenkin metsä, on vahva osa kirjan metsäsuomalaisten elämää. Sitä se on myös Kamulan omassa arjessa, johon kuuluu muun muassa patikointi.

– Patikointi tuli, kun työskentelin Metsähallituksessa ja liikuin työn puolesta Suomen kansallispuistoissa. Kiinnostuin siitä, millaisia vaelluskohteita maa tarjoaa.

Kamula listaa omiksi suosikeikseen Patvinsuon kansallispuiston Pohjois-Karjalassa sekä Seitsemisen kansallispuiston Pirkanmaalla, joka on lähempänä kotikaupunkia Tamperetta. Savossa Kamula on myös käynyt kirjan tapahtumapaikoilla. Juko Rautaparran savupirtin kohdalla on nykyään Leppävirran kirkonkylä. Päätös juuri Leppävirran valitsemisesta tarinan miljööksi oli lopulta helppo.

– Savo tarjosi suurempia konfliktimahdollisuuksia. Leppävirta oli sillä korkeudella, että uudisraivaajatila olisi sille alueella tuohon aikaan voinut muuttaa. Paikka on vesireittien varrella, joita käytettiin silloin paljon.

Juoni Kamulalla on hahmoteltuna jo kuuteen kirjaan. Suomalaisissa kansantaruissa on onneksi, mistä ammentaa – Kamulalla on siis vielä paljon taruja takataskussa. Seuraavat vuodet hän saa olla täysipäiväinen kirjailija.

Mutta ennen kun kirjoittaminen jatkuu, on Kamulalla varusmiehille yksi vinkki:

– Jos kaunis neito ilmestyy yllättäen leirinuotiolle, ei kannata selkäpuolelle kosketella.

 

Naisen selässä oli jotain kovaa ja kyhmyräistä Nainen tuijotti häntä nyt selvästi varuillaan, olkapäät jännittyneinä. Hän muistutti jälleen villiä kissaeläintä. Silloin Heiska ymmärsi. Nainen ei ollut ihminen!

 

(Katkelmat Mikko Kamulan teoksesta Ikimetsien sydänmailla)