Saamaton vai sitkeä lihava?

Astuessani naisten valintatilaisuudessa viime vuoden maaliskuussa lääkärin ovesta sisälle, ensimmäiset sanat, jotka kuulin olivat: ”Ohho, nyt tuli tuhti tyttö.”

Sain oikeutetusti korttiini lisämerkinnän ylipainosta, mutta lääkäri katsoi minua ihmisenä ja antoi minulle mahdollisuuden astua palvelukseen keskimääräistä paremman lihasmassani ansiosta. Olin varautunut puolustamaan unelmaani erilaisin dokumentein.

Suomalaisten miesten paino on noussut 1970-luvulta ja naisten 1980-luvulta lähtien. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yli puolet aikuisista on vähintään ylipainoisia ja joka viides suomalainen luokitellaan lihavaksi. Olemme Pohjoismaiden kärjessä, mutta eurooppalaista keskitasoa. Tämä vaikuttaa siihen, että palvelukseen tulee myös ylipainoisia alokkaita.

En välittänyt siitä, olisiko unelmani varusmiespalveluksesta muiden mielestä järkevä. Halusin kokea sen maailman, jonka antamat opit pysyvät miesten mielissä koko loppuelämän. Hymyssä suin kerrottuja juttua itsensä ylittämisestä ja valtavasta yhteishengestä.

Pimitin elämänmuutokseni kertomista tuttavilleni aivan viimeiseen asti, koska osasin aavistaa millainen myrsky siitä puhkeaisi. Sain paljon negatiivisia kommentteja siitä, tulenko kestämään tämän kokoisena ja ikäisenä inttielämää. Jos en tulisi hajoamaan taisteluvarustuksessa tarpomiseen, niin vähintään juuri täysikäisyyden ylittäneihin poikiin.

Sisuunnuin epäilyistä niin paljon, että inttiin mentyäni vedin joka ilta ennen punkkaan kaatumista kalenterista kyseisen päivän yli. Olin voittanut taas yhden erän.

Mediassa ja viihdemaailmassa lihava ihminen kuvataan usein tilanteen hauskuuttajaksi. Sellaiseksi joka kengännauhoja sitoessa naama punaisena puuskuttaa ja heittää huulta omasta painostaan ensimmäisenä. Usein tosielämässäkin on näin: kyllä sitä lohkaisee vitsin kiloistaan vain varoiksi suojellakseen itseään pahimmilta kommenteilta.

Olen halunnut omalla toiminnallani osoittaa, että lihavat eivät aina ole velttoja ja saamattomia. Uskon vakaasti, että toiminnallisuus ei katoa muutamaan liikakiloon. On kuitenkin totta, että sitkeyttä ja tahdonvoimaa tarvitaan paljon enemmän, kun taisteluvarustuksen lisäksi pitää mukana kuljettaa ylikiloja. On kuitenkin aivan eri asia, onko kyse toimintaa rajoittavasta lihavuudesta vai ei.

Ylipainoinen ihminen lähes aina ymmärtää olevansa muita isompi, tätä ei mielestäni tarvitse enää kertoa. Jokaisella on omat syynsä, miksi varteen on kertynyt liikakiloja, joskus syyt voivat olla kipeitäkin.

Hyvä sotilas ei automaattisesti ole hoikka atleetikko. Joskus se hieman pulleampi kanssataistelija saattaa loistaa loogisuudellaan ja tahdonvoimallaan. Verenmaku suussa metsässä ryömiessä pullukka voi yllättää, jos hänelle vain annetaan mahdollisuus.

Palvelukseni aikana en ole joutunut kertaakaan tilanteeseen, jossa painostani olisi piikitelty. Ainoa takaisku oli ensimmäisen viikon aikana, jolloin kolmenkymmenen asteen pakkasessa hytisin juoksuhousuissani ilman sopivia talon varusteita. Tämän karikon koki muutama hoikempikin ja siinä oli kyse vain varusteidenjaon loogisuudesta, ei minun lanteideni leveydestä.

Asepalvelukseni alkuaika antoi paljon haasteita niin kropalle kuin mielelle. Suomen suurimmasta kuntokoulusta ei puhuta turhaan ja helpompaa sen suorittaminen on varmasti hoikempana. Hakatessa reikää telamiinalle jäätyneeseen tienpohjaan tai kuoriutuessa varusteista puskapissalle mennessä mietin kyllä, miksi olin tällaiseen taistoon hakeutunut vapaaehtoiseksi. Kiloista ei ollut kiinni koskaan.