Rauhan rajamailla

NOIN viidentoista ikäinen taistelija heilauttaa kättään tervehtiäkseen samalla, kun ohitamme Libanonin asevoimien tarkastuspisteen lähellä Bint Jbeilin kylää Etelä-Libanonissa. Olemme matkalla suomalaisten rauhanturvaajien miehittämään etutukikohtaan, joka sijaitsee aivan Libanonin ja Israelin välisen tulitaukosopimuksen rajan, sinisen linjan, tuntumassa.

YK-joukkojen tehtävänä on valvoa ja raportoida alueella mahdollisesti tapahtuvista levottomuuksista sekä tukea paikallisia viranomaisia.

Mutkaiset ja huonokuntoiset tiet hidastavat matkantekoa huomattavasti. Liikenne on suomalaisten joukkojen suurin rikitekijä. Autoja ja mopoja singahtelee ajoittain ohi huonokuntoisilla teillä.

Paikallisten autoilijoiden ei tarvitse katsastuksista murehtia. Jos kulkuneuvo  liikkuu, sillä saa ajaa. Ajokorttia ei tule kukaan kyselemään. Riittää, että jalat yltävät polkimille.

Tiet ovat kapeita erityisesti taajama-alueilla, koska monet haluavat rakentaa talonsa tien varteen. Lähes jokaisen talon  alakerrassa on jonkin sortin sekatavaraliike. Joka suvulla pitää sellainen olla, vaikka kauppa ei kävisikään.

SUOMALAISTEN etutukikohta on kooltaan hieman jalkapallokenttää pienempi. Yksi joukkue viettää vallien sisässä kaksi kuukautta päästen ulos vain partiokierroksille.

– Jos jotain Suomesta odottaa, niin se on se, että voi lähteä vaikka lenkille ja juosta kymmenen kilometriä ilman, että joku tulee sanomaan, ettei saa jatkaa pidemmälle, sanoo jääkäriryhmän johtajana toimiva ylikersantti Jesper Wallenius.

Sisäpuolella tunnelma on rauhallinen, ilma ikään kuin seisoo. Sotilaat rentoutuvat sisäpihalle tuoduilla sohvilla, pyykkejä roikkuu siellä täällä. Muuten melko karun parakkikylän helmi on sauna, joka onkin kovassa käytössä.

Työpäivät ovat pitkiä, jopa 15-tuntisia. Vähäisen vapaa-aikansa rauhanturvaajat kuluttavat punttisalilla ja elokuvia katsellessa.

Ulos katsoessaan havahtuu todellisuuteen. Miinakentät, joita on alueella noin 1 100, alkavat muutaman metrin päästä aidasta. Rajan toisella puolella, noin 50 metrin päässä, on Israelin miehittämätön bunkkeri. Hieman kauempaa voi kiikareilla erottaa Israelin puolustusvoimien panssarivaunun suunnanneen piippunsa kohti suomalaisten tukikohtaa.

Tankin tähystäjä näkee minut ja minä hänet. Israelin kuuntelulaitteet ovat niin tehokkaat, että hän myös halutessaan kuulee minut.

Eurooppalaisiin matkustuskäytäntöihin tottuneelle on pysäyttävä ajatus, että kymmenkunta askelta väärään suuntaan aiheuttaisi kansainvälisen selkkauksen ja mahdollisesti myös laukausten vaihtoa.

– Täällä pienet asiat muuttuvat isoiksi ja Suomessa isot asiat pieniksi. Tämän jälkeen ei paljoa jaksa murehtia Prisman kassajonoja, Wallenius sanoo.

MYÖHEMMIN samana iltana lähdemme yöpartion mukana kierrokselle. Partioon kuuluu kaksi autoa. Minä hyppään toiseen ja kuvaaja toiseen.
Päivisin läheisissä kylissä on paljonkin elämää. Ihmiset tulevat mielellään juttelemaan niitä näitä.

– Yleensä he puhuvat ihan tavallisista asioista kuten säästä. Politiikkaa koitetaan välttää, alikersantti Jaakko Rautiainen kertoo.

Yöt ovat kuitenkin melko rauhallisia. Suurimmat uhat ovat miinat ja tytärammukset. Apukuskin paikalla istuva ylikersantti Iiro Aaltonen kertoo, että kerran yksi poika hyppäsi auton eteen ja alkoi hakata konepeltiä.

Virallisesti alue on Libanonin hallituksen joukkojen hallussa. Todellinen vallanpitäjä on kuitenkin Hizbollah, joka nauttii suurta kansansuosiota.

Nyt tehtävänä on tarkkailla liikennettä, Israelin rajaa, metsästäjiä ja etenkin yöllä liikkuvia miehittämättömiä lennokkeja. Lähes kaikilla etelälibanonilaisilla on jonkin sortin ase, ja metsästys on tärkeä keino hankkia ruokaa perheelle.

Ensimmäisellä tarkkailupisteellä rengas rikkoutuu ja matkanteko keskeytyy hetkeksi. Samalla havaitsemme Israelin puolustusvoimien kulkuneuvon rajan tuntumassa. Tapahtuma ei aiheuta suurempia toimenpiteitä; kirjataan ylös ja toimitetaan eteenpäin.

Erityisen huomion kohteena on paikat, joista Hizbollah on ampunut raketteja Israelin puolelle.

Yksi paikoista on Yarounin metsä, josta ammuttiin raketteja viimeksi joulukuussa. Hizbollahin tiedetään myös kouluttavan taistelijoitaan alueella. Metsä tarkoittaa tässä yhteydessä isohkoa pusikkoa, mutta sinne ei YK-joukoilla ole mitään asiaa.

Ajamme tarkkailupisteelle, noin sadan metrin päähän metsästä. Molemmista autoista jalkautuu ensin yksi taistelija ja varmistaa, että alue on turvallinen. Tämän jälkeen tarkkailemme hetken elottomalta vaikuttavaa metsää.

– Jos tuolta nyt lähtisi raketti, niin kiire tulisi. Israel vastaa tuleen minuuteissa, vaikka kyllä ne yleensä meitä varoittaa, Aaltonen sanoo.

Samalla kun olemme pysähdyksissä, on aika tankata eväitä. Yö on jo pitkällä, mutta kierros vasta puolivälissä. Energiaa siis tarvitaan. Samalla alikersantti Joona Hannola pohtii rauhanturvaamista.

– Jostain keskustelupalstoilta saa lukea, että tullaan tänne vaan hakemaan mersua, mutta sopii tulla itse koittamaan, Hannola sanoo.

Matka jatkuu muutaman taajaman läpi. Muslimit ja kristityt asuvat omissa kylissään, joista jälkimmäiset tunnistaa helposti kadunvarsien olutmainoksista.

Ajamme vielä jyrkän vuorenrinteen ohi, mistä Hizbollah on vuoden 2006 sodan aikana laukaissut raketteja. Yökiikarien läpi maastosta voi erottaa autiot bunkkerit, mutta kulkukoiria lukuun ottamatta alueella ei liiku ristin sieluakaan.

Tie on niin kapea ja metsittynyt, että sitä on vaikea tunnistaa yöaikaan.

– Se, että täällä ei tapahdu mitään, tarkoittaa sitä, että tämä on onnistunut rauhanturvaoperaatio, Aaltonen toteaa.

Asiaan vaikuttaa myös se, että suuri osa Hizbollahin sotilaista on kiinni taisteluissa Isisiä vastaan. Myös Israelilla on tällä hetkellä suurempia murheita, joten tulitauko on ainakin toistaiseksi vakaa.

PALAAMME tukikohtaan neljän ja viiden välillä aamuyöstä. Fidžiläiset vartiomiehet syynäävät auton ulkopuolen huolellisesti alustaa myöden, jotta mitään tukikohtaan kuulumatonta ei ole päässyt tarttumaan matkaan. Tämän jälkeen tyhjennetään lippaat ja painellaan nukkumaan.

Partion miehillä palvelus jatkuu seuraavana aamuna ennen kahdeksaa.

– Monella on sellainen mielikuva, että tänne joko tullaan ottamaan aurinkoa tai sitten pommit räjähtelevät joka puolella. Molemmat ovat väärin, Rautiainen sanoo.

– Täällä joka päivä on niin kuin tiistai, että ei me laskeskella aamuja, Hannola jatkaa.