Pintakosketus hyytävään mereen

Kaveri kantoon, syvä hengenveto ja loikka jäätävään veteen. Tällä kaavalla luonnistuu tandemhyppy, kun Rannikkolaivastossa Turun Pansiossa varusmiehet harjoittelevat pelastautumista. On maaliskuun alku, ja mereltä päin puhaltaa kylmä tuuli.

Itämeri on vielä toistaiseksi kuoriutunut jääpeitteeseen, mutta rannassa alusten lähellä liplattaa paikoittain kylmää, uimakelpoista vettä. Olosuhteet ovat sellaiset, että kouluttajan arvion mukaan ihminen selviäisi vedessä 15–45 minuuttia, tilanteesta riippuen ehkä enemmänkin. Koulutettavilla aliupseerioppilailla apuna on kuitenkin pirteän oranssi pelastuspuku, jota myös henkilökohtaiseksi pelastautumisvälineeksi kutsutaan.

Ensimmäisenä parina veteen hypänneet aliupseerioppilaat Elmo Lähteenmäki ja Henrik Lyytikäinen nousevat takaisin kuivalle maalle. Heidän puheidensa mukaan puvusta on paljon hyötyä, sillä kylmyys tuntuu heillä vain käsissä.

– Ihan hyvin se meni, korviin meni vähän vettä, mutta ei se mitään, Lähteenmäki arvioi jälkikäteen jonottaessaan jo seuraavaa hyppyä varten.

Kolmiviikkoisen yhteiskoulutuskauden aikana jokaiselle määrätään oma aluspalvelusyksikkö, jossa palvelus jatkuu. Siellä niin pelastautumista kuin muitakin taitoja harjoitellaan enemmän. Tositilanteessa ei kumpikaan oppilaista toivo pelastautumistaitoja joutuvansa käyttämään.

Koulutusta pitävä yliluutnantti Lauri Perheenniemi kertoo, että vaikka jääolosuhteet hiukan rajoittavat toimintaa, on päivä sujunut mukavasti. Ennen tandemhyppyä, jonka avulla voi pelastaa itsensä lisäksi myös loukkaantuneen toverin, on harjoiteltu vedessä lämpimämpänä pitävää help-asentoa ja huddling-ryhmäkelluntaa.

– Ideana on totuttaa tähän pukuun vedessä. Sillä tavalla saadaan aika hyvät pohjat alusyksiköillä tapahtuvaa harjoittelua varten. Siellä jatketaan katsomalla, mitkä ovat pelastautumistoimenpiteet aluksilla, Perheenniemi kertoo.

Kun hypyt on hypätty, alkaa päivä olla pulkassa, ja oppilaat lähtevät sisätiloihin vaihtamaan kuivempaa vaatetta päälle. Sitä ennen suolavedessä kastuneet pelastuspuvut pestään makealla vedellä käyttöiän pidentämiseksi. Huolta niistä kannattaa pitää, sen tietää myös ensimmäistä kertaa pukua käyttävä aliupseerioppilas Vili Molkka.

– Meille sanottiin, että jos tällaisen onnistuu hävittämään, niin hintaa tulee yli tonni, Molkka sanoo.

 

Tandemhypyssä varusmiehet loikkaavat veteen palvelustoveri reppuselässä.

Jehu-luokan harmaat maihinnousuveneet luovat merellistä tunnelmaa läheisessä hallissa pidettävälle vauriontorjunnan koulutukselle. Harmaaseen, tummanpuhuvaan tilaan eloa tuovat myös kirkkaan keltaiset valot ja penkeillä istuvien matruusien puheensorina. He odottavat nousua hallin nurkassa kohoavaan valkoiseen metallikoppiin. Ennen lounasaikaa on vauriontorjuntaa opeteltu teoriassa, ja kohta koittavat tositoimet simulaattorissa.

Tulee ensimmäisen kuusihenkisen ryhmän vuoro. Hallin nurkassa matruusit nostavat oranssit suojahaalarit riippumasta narulta ja alkavat pukea niitä päälleen. Matruusi Jaakko Puisto kertoo, että hänelle itselleen luvassa on jotain aivan uutta.

– Kyllähän tämä jännittää, kun tilanne ja vermeet ovat uudet. Eiköhän tämä mene hyvin, meidät on hyvin ohjeistettu, Puisto toteaa.

Kimeä hälytysmerkki kajahtaa. Se merkitsee vauriota, joka on korjattava pikimmiten. Kuusi matruusia kipuaa simulaattoriin portaita pitkin ja yhdellä heistä on kädessään vihreä säkki, jossa on varusteet vauriontorjuntaa varten.

Kantahenkilökuntaan kuuluva kouluttaja vääntää kammesta ja päästää veden sisään koppiin. Neljä matruusia laskeutuvat sinne ja alkavat taltuttaa valtoimenaan ryöppyävää vettä. Kaksi muuta jäävät ylös operoimaan uppopumppuja, joilla ylimääräinen vesi pumpataan pois tilasta.

Kopissa matruusit alkavat tukkia vuotoa puukiilalla, jonka ympärille laitetaan rättejä tarpeen mukaan. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan kuin oppikirjassa ja vuodon tukkiminen kestää. Lopulta kiila rätteineen saadaan tasaisilla, hallissa kajahtavilla vasaran paukauksilla kiinni reikään ja vuoto on tukittu.

Ryhmä siirtyy takaisin alas ja käy innoissaan läpi mennyttä vetoa haalareita riisuessaan.

– Alkuun harjoitus meni ihan hyvin, mutta se mitä arvioimme väärin, oli kiilan koko ja rättien tärkeys. Mitenkään kriittisesti tämä ei kuitenkaan epäonnistunut, veden tulo saatiin lakkaamaan, muttei pinta myöskään mennyt alemmas, Puisto kertoo.

Alhaalla yliluutnantti Tero Kaaja tarkkailee koulutuksen kulkua, samalla kun loput ryhmät odottavat penkeillä omaa vuoroaan.

– Harjoitusta ennen ryhmät ovat harjoitelleet tilannetta ilman vettä. Silloin toimenpide on todella yksinkertainen, mutta nyt kun saadaan todellinen tilanne ja vesi tulee paineella, se ei enää helppoa olekaan.

Kaaja kertoo puukiilojen olevan vaurioiden tukkimisen perusväline, joita on joka aluksessa sijoitettuna vihreisiin säkkeihin eri puolille laivaa. Aluksesta riippuen välineitä voi olla muitakin, kuten paineilmatulppia tai vuotolaatikkoja.

– Rauhan aikana todennäköisin vaurion aiheuttaja on karilleajo, kun taas kriisin aikana erilaiset kranaattiammukset tai torpedoiskut voivat aiheuttaa vaurioita. Vedenpäällisetkin vauriot ovat kriittisiä, jos alus keinuu, eli nekin on paikattava.

Kaaja on itse työskennellyt aluksella 22 vuotta eikä hänen aluksellaan ole ikinä tullut tositilannetta vastaan.

Pian hälytysmerkki kajahtaa uudelleen ja uusi ryhmä kapuaa portaita pitkin laskeutuakseen koppiin. Vettä alkaa roiskua valtoimenaan matruusien päälle. Heidän suustaan pulppuaa kirosanoja tilanteen intensiivisyydestä. Puukiila rätteineen saadaan ripeästi paikalleen ja yksi ryhmän jäsen alkaa takoa sitä paikalleen vasaralla.

– Hyvä jätkät! yksi matruuseista huudahtaa ja kloorinkatkuisen, valkoisen kuohun kohina alkaa vaimeta.

 

Pelastautumispuvut huuhdellaan harjoituksen päätteeksi makealla vedellä. Tämä pidentää varusteiden käyttöikää.

Rannikkolaivaston moduulikoulutus jakautuu viiteen osaan, joista kutakin viisi joukkuetta harjoittelee vuorollaan viikon eri päivinä. Pelastautumisen ja vauriontorjunnan lisäksi koulutukseen kuuluu maavoimistakin tuttua ensiapua sekä tulitöitä ja alkusammutusta.

Tulityön ja alkusammutuksen rastilla matruusi Aaro Sinerkari kertoo nousevansa ensi viikolla laivaan erittäin hyvillä mielin.

– Tätähän varten tänne tultiin, hän kiteyttää.

Itse merelle lähtöä enemmän häntä mietityttää se, mille joko Pansiossa tai Upinniemessä sijaitsevalle alukselle hänet siirretään laivapalvelusta suorittamaan.

Kolmeviikkoinen yhteiskoulutuskausi ei ole matruusi Matias Pelon mielestä kovinkaan pitkä, mutta siinä ehtii oppia hyvin asioita.

– Olen täällä sen takia, että pääsen laivalle. Halusin johonkin erikoiselle ja mahdollisimman mielenkiintoiselle alalle intissä, Pelo kertoo

Kello näyttää jo lähemmäs neljää, ja tiistain koulutukset alkavat olla ohi. Vauriontorjunnan opetustilana käytetystä hallista ovat valot sammuneet, samaten rannalla harmaiden alusten katveessa vesi ei molskahtele veteen hyppivien varusmiesten vaikutuksesta.

Seuraavana päivänä vuorot vaihtuvat ja varusmiehet perehtyvät taas uuteen asiaan. Reilun viikon päästä aliupseerikurssin oppilaat jatkavat johtamiskoulutuksen parissa, mutta miehistö lähtee merelle joko Pansiosta tai Upinniemestä. Silloin nähdään, ovatko rannalla opetellut perusteet jääneet matruuseille mieleen.