Merituuli puhaltaa, meluisa liikenne kaasuttaa kohti Esplanadia ja Pohjoisrantaa. Sinisen Päävartion rakennuksen edessä seisoo yksi kunniakomppanian edustusasuun pukeutunut sotilas vartiossa. Vieressä Presidentinlinnan katolla liehuu Suomen lippu merkkinä siitä, että ylipäällikkö on paikalla. Siispä myös linnan edessä seisoo kaksi sotilasta edustusasuissa.
Vartijat ovat osa Kaartin jääkärirykmentin kunniakomppaniaa, jonka juuret ulottuvat Venäjän vallan ajalle tsaarin henkivartiojoukkoihin. Helsingin päävartiopaikka periytyy sitäkin varhaisemmilta ajoilta, 1700-luvulta, jolloin Suomi oli osa Ruotsia.
– Onhan kunniakomppaniassa palveleminen suuri kunnia, toteavat kaartinjääkärit Milla Haakanen ja Markus Kanninen hetkeäkään epäröimättä.
Haakanen ja Kanninen ovat sotilaspoliisikomppanian miehistöä. Heillä on meneillään viikon pituinen vartiovuoro, jonka aikana he majoittuvat Päävartiossa ja suorittavat vartiovuoroja Päävartion ja Presidentinlinnan etupihoilla.
Presidentinlinnan vartioinnin tarkoituksen ymmärtää helposti, mutta mitä suojaamisen arvoista on viereisessä huomaamattomammassa rakennuksessa?
– Täällä on ollut sellejä, mutta en tiedä, mikä tämän tarkoitus nykyään on, mietiskelee Haakanen.
Rakennuksessa on lisäksi pääesikunnan edustustila sekä toimistot Helsingin varuskunnan päällikölle ja komendantille.
Tämän lisäksi rakennuksessa on varusmiesten majoitustilat. Lisäksi korttelissa on Presidentinlinnan talousrakennus, joka tosin ulkoa katsottuna ei näytä eri rakennukselta. Yhdessä ne rajaavat pienen sisäpihan.
Tunnelma Päävartion majoitustiloissa on aamuyhdeksältä unelias. Yksi varusmies palaa ulkoa sisään edustusasu yllään. Toinen poistuu haukotellen tuvastaan T-paidassa ja pikkumustissa. Kolmas lämmittää mikrossa lihapullia.
Sotilaspoliisit suorittavat päivässä enimmillään viisi vartiovuoroa. Vartiovuoro merkitsee tunnin pituista tuokiota, jolloin jäpitetään paikallaan sille varatun katoksen alla. Vuorojen määrä riippuu siitä, onko presidentti paikalla linnassa.
Vuorojen ulkopuolella varusmiehet viettävät vapaa-aikaa Päävartion sisällä kuntoillen, pelaten, syöden, nukkuen tai rentoutuen. Viikossa on yksi virkistystauko, jolloin saa poistua tunniksi keskustaan. Muuten ulos saa poistua vain tupakkapaikalle tai roskia viemään. Taukoja voi olla enemmän, mikäli komennus Päävartiossa kestää tavallista kauemmin tai jos käytös on ollut huomattavan hyvää.
Varusmiehet ovat normaaleja sotilaspoliiseja, joiden palvelukseen kuuluu se, että eri joukkueita kierrätetään vuorotellen vartiopaikasta toiseen. Vuoro Päävartiossa kestää tyypillisesti perjantaista perjantaihin, joten viikonlopuiksi ei pääse lomille. Vartioinnin lisäksi palvelukseen kuuluu tavallista rakennetun alueen taistelun ja sotilaspoliisin koulutusta.
Muita tehtäviä, joita sotilaspoliisit tekevät osana kunniakomppaniaa, ovat monenlaiset seremoniat ja paraatit. Niiden sisältö ja toteutustapa on edelleen pitkälti sama kuin 1800-luvulla. Tyypillisimpiä ovat seppeleenlaskut Hietaniemen hautausmaalla, itsenäisyyspäiväparaatit, ulkomaisten valtiomiesten ja komentajien vierailut, suurlähettiläiden nimittämiset ja presidentin virkaanastujaiset.
– Ovathan nämä siistejä hommia, kun saa osallistua paraateihin. Muutama viikko sitten vaikkapa Sauli Niinistö ja Italian presidentti kävelevät ohi parin metrin päästä. Toisaalta välillä saattaa olla vähän turha olo, kun suurlähettiläs saapuu seppeleenlaskuun eikä vaikuta aina itsekään hirveän kiinnostuneelta, miettii Kanninen.
Miltä tuntuu seistä vartiossa?
– Joskus typerältä. Kukaan ei edes katso, paitsi pari turistia jotka ottavat valokuvia. Ajan tappaminen, ei siinä ajattele mitään isoa. Yhtenä päivänä laskin ympärillä näkyvien Suomen lippujen määrää, useammin autoja tai sitä, montako raitiovaunua kulkee ohi tunnissa. Eräs laskee omia henkäyksiään, Haakanen erittelee.
– Itse lasken usein sekunteja. Ennätykseni on 1900, sehän on yli puoli tuntia, Kanninen jatkaa.
Kaksikon mukaan vartioissa ei tapahdu useimmiten mitään yllättävää. Päävartion etupihalla on matala ketjuaita, ja sen yli yrittää astua joku noin kerran päivässä.
– Lähes kaikki reagoivat todella äkkiä seis-käskyymme. Jalkakäytävä on niin kaukana ovelta, ettei sinne kukaan ehdi, kaksikko kertoo.
Tosin tällä viikolla pihaan oli tullut pitemmäksi aikaa ohikulkija, joka alkoi muistella ääneen omia inttiaikojaan kunniakomppaniassa. Hänetkin saatiin nopeasti jatkamaan matkaa.
Vartiopaikka sijaitsee meren rannalla, ja siellä puhaltaa kylmä Suomenlahden tuuli. Kuinka vartijat suojautuvat säältä?
– Meillä on vartioturkit ja sadetakki. Nyt syksyllä sormia ja varpaita on vähän kolottanut, mutta talveksi meillä on rukkaset. Kuumalta taas ei oikein voi suojautua, sillä huopatakki on aika paksu. Mahdollisimman vähän vaatetta vain alle.
Sotilaspoliisien palvelus Päävartiossa eroaa huomattavasti heidän tavallisista päivistään. Kaksikko sanookin erityisen mukavaa siinä olevan sen, että saa nukkua, syödä ja muutenkin tehdä kaiken omatoimisesti.
Kaksikko kuitenkin toteaa, että palvelee mieluummin varuskunnan puolella Santahaminassa kuin tässä historiallisen keskustan arvokiinteistössä.
– Jäpitysvuorot ovat se, mikä ärsyttää.
Tosin vielä parikymmentä vuotta sitten vartiovuoro kesti kaksi tuntia, ja Päävartiossa oli vartiomies vuorokauden ympäri vuoden joka ikisenä päivänä.
Vaikka arki vartiossa on kaksikon mukaan osittain pitkäveteistä, myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita on koettu.
– Viimeksi täällä ollessani yksi pyörtyi. Hän oli herännyt, pukenut nopeasti edustuspuvun ja mennyt vartioon syömättä ja juomatta, Haakanen kertoo.
Kunniakomppania edustaa rynnäkkökiväärit olalla. Niiden päissä on pistimet. Italian presidentin vierailun aikana eräs joukkuelainen viilsi vahingossa toisen silmäluomeen muutaman sentin viillon.
Silmä ei kuitenkaan vahingoittunut, ja haavoittunut tokeni muutaman päivän kotihoidon jälkeen.
Helsingin varuskunnan aiemman komendantin, majuri Marko Maaluodon mukaan Päävartio on ollut koko Helsingin varuskunnan vartioinnin keskuspaikka. Helsingin varuskunta muodostuu nykyisin muun muassa Santahaminan varuskuntasaaresta, Merisotakoulusta Suomenlinnassa sekä Pääesikunnasta Kaartinkaupungissa. Maaluoto on tutkinut parikymmentä vuotta varuskunnan historiaa ja kirjoittanut siitä artikkeleja sekä harrastuksena että työnsä puolesta.
– Päävartion perusidea on, että sieltä käsin on vartioitu varuskunnan tärkeimpiä sotilaskohteita. Ainoana toiminnallisena muutoksena verrattuna entiseen voi pitää sitä, että kiinniotettuja säilytetään toisaalla, Maaluoto kertoo.
Päävartiosta käsin on vartioitu sotilaiden käytöstä ja sotilaskohteiden järjestystä ympäri kaupunkia. Se on ollut sääntörikkomuksista kiinniotettujen sotilaiden sekä vartio-osaston majoituspaikka.
– Vielä parikymmentä vuotta sitten vartioparaateja pidettiin joka päivä – ne ovat yksi Helsingin vanhimmista yleisötapahtumista.
Nykyisin vartioparaateja järjestetään vain kesäisin. Seremoniallinen mutta pienimuotoinen vahdinvaihto sen sijaan tasatunnein päiväsaikaan.
Markus Kanninen ja Milla Haakanen Sotilaspoliisikomppaniasta majoittuvat Päävartiossa noin viikon kerrallaan.
Ruotsin vallan aikana vuosina 1757–1819 Päävartio sijaitsi Suurtorin, nykyisen Senaatintorin reunalla. Seuraavat parikymmentä vuotta toimittiin Carl Ludvig Engelin suunnittelemassa rakennuksessa, joka sijaitsi niin ikään Engelin suunnitteleman tuomiokirkon reunalla. Sijaintia kirkon edessä pidettiin kuitenkin kyseenalaisena, ja nykyisin rakennuksen paikalla sijaitsevat Tuomiokirkon portaat.
Päävartio ja Keisarillisen palatsin talousrakennus valmistuivat nykyiselle paikalleen 1843. Venäjän uuden sotilasrikoslain myötä Katajanokan puoleiselle sivulle valmistui selliosasto ja varuskunnan kassaholvi 1876.
– Jokaisella kasarmilla oli tuolloin oma rahaholvi, jonka antimilla ostettiin esimerkiksi ruokaa ja vaatteita. Varuskunnan rahaa taas säilytettiin Päävartiossa, ja sitä käytettiin suurimpiin hankintoihin. Viaporin kapinaan osallistuneet suunnittelivat aikoinaan kassan ryöstämistä, ja heidän tietojensa mukaan siellä oli silloin miljoona ruplaa, Maaluoto kertoo.
Miljoona ruplaa 1900-luvun alussa vastaa elinkustannuksiin suhteutettuna miltei 12 miljoonaa nykyeuroa.
1990-luvulla rakennus peruskorjattiin, ja samoihin aikoihin kaikki pääkaupunkiseudun vartiotoiminta keskitettiin Santahaminaan. Päävartioon valmistui lisää toimistotiloja, ja Katajanokan puoleinen sellisiipi remontoitiin varusmiesten majoitustiloiksi.
– Kummituksia en ole kuullut kenenkään nähneen, vaikka sopivia tiloja ja kuolemantapauksiakin kyllä olisi, Maaluoto valistaa.
Viimeisin kuollut oli vahinkolaukauksesta osuman saanut Valkoisen kaartin soturi 1920-luvulla. Maaluoto arvioi, että aiemmilla vuosisadoilla on varmasti sattunut ja tapahtunut, mutta sattumusten selvittely vaatisi antaumuksellista tutustumista aiempiin päiväkäskyihin.
Useimmat tarinat liittyvät kiinniotettuihin henkilöihin. Tavallisimpia syitä joutua kiinniotetuksi ovat olleet sotilaan luvaton poissaolo, väkivaltaisuus, varkaus tai alkoholin luvaton käyttö.
Nykyisin ehkä huvittaa, että Päävartiossa oli kiinniotettua henkilökuntaa varten oma osasto. Henkilökunnan arestit olivat tavallisia vielä 1960-luvulla, jonka jälkeen esimerkiksi sakkorangaistuksia alettiin suosia enemmän.
– Ei se ole upseeri eikä mikään jos ei kertaakaan ole ollut putkassa, oli eräs vanha upseeri todennut Maaluodolle 1990-luvulla.
Aresti saattoi olla jopa kolmeviikkoinen, jos henkilökunnan jäsen tuli esimerkiksi turmelleeksi valtion omaisuutta ohjaamalla aluksen vahingossa karille. Kiinniotetut joutuivat päivän työpäivän jälkeen yöksi Päävartioon. Jos kiinniotto johtui esimerkiksi tappelemisesta tai juopumisesta, sellin ovi pidettiin lukossa. Maaluodolla on kertoa tyypillisiä esimerkkejä.
– Eräällä sotilaalla oli tapana nauttia väkijuomia. Hän saapui Päävartioon aina Airamin termospullojen kanssa. Ne olivat illalla täysiä, aamulla tyhjiä. Henkilön tunteneiden aikalaisten mukaan niissä tuskin oli teetä tai kahvia, hän hymähtää.
Sellejä on ollut Päävartiossa yhteensä noin 15. Kiinniotettujen määrä oli suurimmillaan 1970-luvulla, jolloin se oli noin 300–400 vuodessa.
Vielä 1900-luvun loppupuolella seitsemän minuutin myöhästyminen lomilta palatessa saattoi merkitä seitsemän päivän arestia. Tästä huolimatta kiinniotettujen oloista oli jo alettu huolestua.
1960-luvun alussa puolustusministeriö määräsi selleihin sosiaalialan asiantuntijoiden tarkastukset. Tarkastajat tulivat Päävartioon, kiertelivät, ja panivat merkille sellien ikkunoiden kalterit. Ne todettiin epäinhimillisiksi ja määrättiin poistettaviksi. Käskyä noudatettiin, mutta mitään inhimillisempää estettä ei keksitty tilalle.
– Toivottiin, että vangit pysyisivät paikallaan. Yksi sieltä sitten karkasi, ja se vei häneltä kahdeksan sekuntia. Kaikessa hiljaisuudessa kalterit palautettiin, ja ne katosivat vasta 1990-luvulla sellien poiston yhteydessä.
Syöpäläiset olivat yleisiä 1960-luvulla, ja Päävartiokin jouduttiin niiden hävittämiseksi sulkea silloin tällöin. Tiedä häntä onko tällä tekemistä sen kanssa, että arestilaiset pääsivät peseytymään vain kerran viikossa. Miehistö saunotettiin Merikasarmilla, nykyisissä ulkoministeriön tiloissa, aliupseeristo ja henkilökunta sai peseytyä päävartiossa tai itse järjestämässään tilassa.
Monenlaiset osastot ovat vuosien saatossa vartioineet Päävartiossa ja toimineet kunniakomppanioina.
Alun perin jokin Helsingin varuskunnan joukko-osasto vietti Päävartiossa päivän kerrallaan. Esimerkiksi Suomen kaartiksi kutsuttu Henkivartioväen 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona oli vahdissa noin kerran viikossa. Vuodesta 1901 lähtien suomalaisia pataljoonia alettiin lakkauttaa, ja vuoteen 1905 tultaessa vartioimassa oli enää vain venäläisiä vartio-osastoja.
Sisällissodassa huhtikuussa 1918 Päävartioon oli majoittuneena punakaartilaisia. Saksalaiset pommittivat rakennusta, ja tämän jälkeen Päävartiossa oli jonkin aikaa Saksan Itämeren divisioona.
Päävartioon vangittiin punaisia. Rakennukseen hankittiin sellien ovien alustat, joiden toinen puoli oli punainen ja toinen sininen. Punainen puoli ylöspäin tarkoitti, että sellissä oli vangittuna punakaartilainen, sininen taas merkitsi jotakuta muuta. Alustat olivat käytössä vuoteen 1998 asti – tosin siten, että myöhemmin punainen tarkoitti varattua selliä ja sininen vapaata.
Sisällissodan jälkeen vartiossa oli pääosin Suomen Valkoisen Kaartin asettama vartio-osasto, välillä myös esimerkiksi Suojeluskunnat. Talvisodasta vuoteen 1949 saakka vartiointia suorittivat vaihtelevat sotilasjoukot. Sittemmin vartijaksi vakiintui Helsingin Vartiopataljoona, joka sai nykyisen nimensä Kaartin pataljoona vuonna 1957.
