Kourassa puoli kiloa poroa

Ivalosta kaksi tuntia kohti tuntureita, kauas sivistyksestä. Utin jääkärirykmentin laskuvarjojääkärikomppanian taistelutehtävä on muuttunut selviytymisharjoitukseksi. Vaikka lämpötila on lähellä nollaa, on silti kerrospukeutumisen mukaisesti vaatteita päällä paljon. Jalkoihin on käärittynä sanomalehtiä, jottei kylmyys ja kosteus pääse yllättämään. Kaikki keinot on käytössä kylmyyden estämiseksi.

Selviytymisharjoituksen johtaja, yliluutnantti Petri Hynninen on asettanut koulutettaville opetustavoitteet, joiden tulisi täyttyä harjoituksen jälkeen.

– Harjoituksen jälkeen koulutettavat osaavat hätämajoitteen rakentamisen arktisissa olosuhteissa, tuntevat riistankäsittelyn ja valmistuksen hätämuonaksi, tulenteon tilapäisvälinein sekä ansapyynnin perusteet, Hynninen avaa.

Kaiken tämän lisäksi tulisi hallita toimintakyvyn ylläpito arktisissa olosuhteissa. Hynnisen mukaan fyysisen toimintakyvyn ylläpidossa on kolme osatekijää, joihin voi itse vaikuttaa. Näitä ovat fyysinen kunto, koulutus sekä varustus.

– Fyysinen kunto on vaikein osuus, sen rakentaminen tyhjästä vaatii 5–7 vuotta. Laskuvarjojääkärien valintakokeeseen kuuluu muun muassa tästä syystä fyysinen testaus. Varustus on se helpoin osuus, niitähän saa kaupasta. Harjoituksessa tietysti näkee hiukan minkälaisia varusteita tarvitaan ja kuinka ne todellisuudessa toimivat, Hynninen selventää.

Harjoituksen johtajan, yliluutnantti Petri Hynnisen mukaan kukaan ei ole kieltäytynyt poron teurastamisesta.

 

Ulkopuolista saattaisi hirvittää, jos tietäisi mitä tuleman pitää. Laskuvarjojääkäreitä selviytymisharjoitus ei kuitenkaan juuri hetkauta – kokemusta selviytymisestä löytyy.

– Meillä on ollut yksi selviytymisharjoitus aikaisemmin, niin tietää suurinpiirtein millaista se on, kun on hirveä nälkä ja kylmä, aliupseerioppilas Juho-Ilmari Mäkinen kertoo.

Selviytymisharjoituksen alkaessa laskuvarjojääkäreiltä kerätään kaikki ylimääräinen muona pois, yhtä retkimuona-annospussia lukuunottamatta. Seuraavan kahden vuorokauden aikana kaikki ruoka tulee löytää luonnosta. Ensimmäisenä ruoaksi päätyvätkin paikallisen poronhoitajan paikalle tuomat porot.

Kaksi elävää poroa, joiden jalat on sidottu niin, etteivät ne voi liikkua. Toinen poro viedään toisaalle, ettei se näe kun sen sieluntoveri lähtee laiduntamaan tuonpuoleiseen. Yksi laskuvarjojääkäreistä lataa yhden panoksen rynnäkkökivääriinsä, osoittaa sillä poron otsaa ja laukaisee. Toinen laskuvarjojääkäri viiltää poron kaulavaltimon auki, jotta veri vuotaisi ruhosta ulos. Sama käsittely kohtaa myös toisen poron. Porojen kuoltua laskuvarjojääkäreille opetetaan, kuinka poro teurastetaan, mitä kaikkea siitä voi syödä ja miten valmistettuna.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa ja näyttää brutaalilta ja väärältä, mutta paikan päällä oleva eläinlääkäri valvoo, että poron lopettaminen ja teurastaminen tehdään oikein ja inhimillisesti aiheuttamatta tarpeetonta kärsimystä. Teurastussuunnitelma hyväksytetään kuitenkin aina asiantuntijalla, vaikkei tämä olisi paikalla.

– Aika raaka homma, mutta se, mikä on tehtävä, on tehtävä. Ei tämä juurikaan hetkauttanut, sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun me jotain olemme teurastaneet. Aikaisemmassa selviytymisharjoituksessa teurastimme kanan, aliupseerioppilas Mäkinen toteaa.

Teurastamisen jälkeen porot jaetaan jokaisen taistelijan kesken niin, että jokainen saa puolisen kiloa lihaa. On sisä- ja ulkofilettä, mutta myös sydäntä, munuaisia ja maksaa. Tueksi jaetaan myös kasviksia, voita ja suolaa.

Yliluutnantti Pekka Hynnisen mukaan lumiluolan sortuminen ei ole aiheuttanut vaaratilanteita, vaan suurempi vaara on ilman loppuminen. Tätä valvotaan polttamalla kynttilää luolassa – jos happi loppuu, kynttilä sammuu.

 

Ilta hämärtää, ja on tullut aika rakentaa majoitus, lumiluola. Korkeaan lumikinokseen on kaivauduttava sisään ja kaivettava maanpinnan yläpuolelle lavetti, jolla nukkua. Vaikka ulkona olisi kuinka paljon pakkasta, pysyy lumiluolassa lämpötila lähellä nollaa.

Lumi on kinoksessa pakkaantunut niin tiiviiksi, että sen kaivaminen tuottaa vaikeuksia. Tunnit kuluvat, ja partio alkaa olla jo liian väsynyt jatkamaan. Partionjohtaja tekee ratkaisun keskeyttää lumiluolan teko ja partio majoittuu lumikuopissa. Lunta pyryttää kuoppiin, makuupussit kastuvat.

– Epäonnistumiset ovat tietenkin kiinni pienistä asioista, mutta hätätilanteessa saattavat olla merkitseviä. Joillekin tehtävä oli liian haastava rasitustasoon ja aikaisempaan koulutukseen nähden, yliluutnantti Hynninen kommentoi lumiluolan keskenjäämistä.

 

Vetisen yön jälkeen makuupussi on sisältäkin kostea. Vaatteet nopeasti päälle, sukset jalkaan ja kohti päivän haasteita. Päivän agendana on pilkkiä kalaa lisäravinnoksi ja yrittää kuivattaa kostuneita varusteita. Tornarit kertovat, että koko sen viiden vuoden aikana, kun selviytymisharjoitusta on samassa paikassa pidetty, ei kalaa ole järvestä saatu. Kuitenkin aliupseerioppilas Oskari Karevaara onnistuu nostamaan pienen ahvenen.

– Kun kuulin, että tämä taisi olla päivän ensimmäinen kala, niin aika hyvä fiilis tuli. En käyttänyt syöttiä, minulla on vain tämä peruspilkki, Karevaara iloitsee.

Pilkkimisen ohella järjestetään muodollista koulutusta tulen sytyttämisestä sekä riekonpyynnistä. Riekonpyynti perustuu ympäristön tuntemukseen, eli pyydyksiä pystytetään paikoille, joilla riekkojen tiedetään liikkuvan.

– Koulutettavat omaksuivat asiat hyvin ja työskentelivät rasteilla tehokkaasti väsymyksestä huolimatta. Tällaista muodollista koulutusta ei harjoituksessa ole viime vuosina ollut, mutta se oli mielestäni tarpeen ja tullee jäämään harjoituksen rakenteeseen jatkossakin, yliluutnantti Hynninen pohtii.

Aliupseerioppilas Juha Mäenpää (vas.), upseerioppilas Miika Irtola sekä aliupseeri Tarmo Korpela rakensivat pyydyksen riekolle. Riekonpyynti on laillista Suomessa vain Inarin, Enontekiön ja Utsjoen asukkaille.

 

Kalasaalis tuo lopulta pettymyksen. Aliupseerioppilas Karevaaran ahven jää ainoaksi. Onneksi edellisen päivän poroa on vielä jäljellä, ettei nälkä pääse viemään voittoa taistelijoista. Juomavesi alkaa loppumaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi käy lumen keittäminen trangialla kiehuvaksi vedeksi. Edellisenä iltana kesken jääneet lumiluolat onneksi valmistuvat toiseksi yöksi. Tunnelma on mitä mahtavin, enää yksi yö ja selviytymisharjoitus on ohi. Viimein kolmen viikon jälkeen pääsee kotiin, pois tuntureilta.

– Aika lyhyt harjoitus loppujen lopuksi, siinä mielessä vähän helpompi. En olisi uskonut, että tunturituulet olisivat niin ankeita kuin ne olivat. Kyllä pari päivää riitti, että melkein tahtoi jo kotiin, aliupseerioppilas Mäkinen kuvailee tuntemuksiaan.

Viitenä vuotena peräkkäin järjestetyn selviytymisharjoituksen paikka ei ole muuttunut vuosien saatossa. Sisältökin on pysynyt yliluutnantti Hynnisen mukaan aika lailla samana.

– Nyt uutena asiana oli siis tuo keskiviikon rastikoulutus. Alue palvelee hyvin harjoitusta, joten paikkaa ei ole syytä muuttaa. Olosuhteet ovat siellä kuitenkin vielä helpot – hädän tullessa voi aina laskeutua alas tunturista.