Jos metsään haluat mennä nyt...

Itsenäistymisensä jälkeen vuonna 1917 Suomi oli vailla uskottavia asevoimia. Suomen sotaväki oli lakkautettu vaiheittain Venäjän vallan aikana vuosina 1901-1905, eikä vastaperustetuilla asevoimilla ollut oikeastaan minkäänlaisia taktisia perinteitä, yhtenäisestä sotataidollisesta ajattelusta puhumattakaan. 

Missiona Suomessa oli luoda myös ulospäin puolustuskykyinen armeija. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi tarvittiin ulkomaista osaamista. Suomen armeijaa kehittämään värvättyjen Venäjän armeijassa palvelleiden, Saksassa koulutettujen jääkäreiden ja itsenäisessä Suomessa oppinsa saaneiden upseereiden oli kuitenkin vaikeaa löytää yhteistä näkemystä siitä, mihin suuntaan Suomen asevoimia tulisi lähteä viemään. 

– Aikakaudella vallinneet sotataidon teoriat, ensimmäisen maailmansodan kokemukset sekä sotahistorian opit toimivat taktiikan opetuksen ja kehittämisen perusteina, Maanpuolustuskorkeakoulun yleisen sotataidon sotilasprofessori, everstiluutnantti Marko Palokangas taustoittaa. 

Jo vuonna 1923 julkaistussa kirjassaan Suomi sotanäyttämönä venäläinen kenraaliluutnantti Karl Adaridi oli tullut siihen johtopäätökseen, että "Yleensä ovat Suomen maastosuhteet paljoa suopeammat puolustajalle kuin hyökkääjälle". Tämä näkemys ei kuitenkaan ollut vielä 1920- ja 30-luvuilla etenkään kaikkien jääkäriupseereiden suosiossa. 

Tuohon aikaan yleismaailmallinen sotataidollinen konsensus luotti enemmän nopeaan ja tehokkaaseen hyökkäykseen kuin pitkään ja kuluttavaan puolustustaisteluun. 

– Myös viivytystaistelu tunnettiin ja sen hyväksikäyttö nähtiin parhaiten onnistuvan osana hyökkäystä tai puolustusta. Erillisen taistelulajin aseman suomalaisessa taktiikassa se saavuttikin vasta talvisodan alla, Palokangas kertoo. 

Suomalaiseen maastoon soveltuvan puolustustaistelun lisäksi toinen outolintu ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä sotataidollisessa kehyksessä oli talvitaistelu. Keski-Euroopan talvi erosi selvästi suomalaisesta talvesta. 1920-luvulla suomalaiselle taktiikalle alettiin luomaan perusteita erilaisilla talvi- ja metsätaistelukokeiluilla. 

– Suojeluskuntajärjestöllä ja Rajavartiolaitoksella oli merkittävä rooli talvitaktiikan ja -varusteiden kehittämisessä. Talvisodankäynnin kehittämisen saatiin vaikutteita myös Ruotsista, sotahistorioitsija, everstiluutnantti (evp) Ari Raunio toteaa. 

Varsinaisten metsätaistelukokeilujen on katsottu saaneen alkunsa vuonna 1934 Laatokan pohjoispuolella järjestetystä Uomaan ampumakokeilusta. Yliluutnantti Marko Siirtola käsittelee Uomaan ampumakokeilua sotatieteiden pro gradu -tutkielmassaan Metsä – rajoite vai mahdollisuus? (2017). 

Tutkimuksen mukaan kokeilu osoitti, että "puolustuksessa jalkaväen tulen teho muodostuu metsästä huolimatta lamauttavaksi. Hyökkäyksessä asian taas todettiin olevan päinvastoin, eikä onnistunutta hyökkäystä metsässä pidettykään mahdollisena silloisen jalkaväkirykmentin organisaatiolla ja aseistuksella". 

Talvisodan alkaessa metsätaistelutaktiikan kehittäminen oli vielä melko keskeneräistä, eikä sen toimivuudesta tositilanteessa ollut merkittäviä näyttöjä suuntaan tai toiseen. Perusteet suomalaisen kenttäarmeijan toiminnalle oli määritetty pääosin vuosina 1927-1932 ilmestyneissä kenttäohjesäännöissä ja jalkaväen ohjesäännöissä. 

– Talvisodassa johtajien toiminnassa korostettiin aina joustavan ja tilanteenmukaisen toiminnan merkitystä – siis tehtävätaktiikkaa. Osaltaan tämä tekijä edisti suomalaisen taktiikan kehittymistä pois kaavamaisuudesta ja liiasta teoriasta tavalliseen maalaisjärkeen perustuvaksi taidoksi, Palokangas huomauttaa. 

Taisteluympäristönä metsä suosii altavastaajaa. Suurin etu metsässä taistelemisessa oli sen antama monipuolinen suoja tähystykseltä, suoralta tulelta ja sirpalevaikutukselta. Merkittävimmät ensimmäisen maailmansodan taistelut käytiin aukeilla alueilla, joiden suojattomille reunoille osapuolet perustivat ovat tuliasemansa. 
Myös majuri Sakari Simelius (myöhemmin kenraali ja puolustusvoimain komentaja 1959-1965) tarkastelee suomalaista taisteluympäristöä helmikuussa 1939 ilmestyneessä Sotakorkeakoulun diplomityössään Venäläinen taktiikka sovellettuna suomalaiseen maastoon ja olosuhteisiin. 

Teoksen mukaan "organisaation ja koulutuksen vertailun tuloksena voimme todeta, että avomaastoon tottunut, raskaasti aseistettu venäläinen väline on vähemmän soveliasta meikäläiseen vaikeakulkuiseen maastoon ja olosuhteisiin -- Suomalaiset sitä vastoin, omaten nopeisiin iskuihin soveliaan organisaation ja maastotottumuksen, voivat tuottaa runsaasti yllätyksiä". 

Laatokan ja Jäämeren välisellä niin sanotulla erämaarintamalla, missä Suomi saavutti suuren osan merkittävimmistä menestyksistään talvi- ja jatkosodissa, huolellinen varautuminen vallitseviin olosuhteisiin korostui entisestään. 

Monet tuolloin vielä takapajuisen maa- ja metsätalousyhteiskunnan kansalaisista olivat tottuneet liikkumaan ja työskentelemään metsässä. Suojeluskuntajärjestö oli 1920-luvulta lähtien panostanut hiihtotaidon opettamiseen suomalaisille. 

– Suomella oli jo talvisodassa käytössä lumipukuja, jotka lisäsivät talven suojaa. Venäläiset joukot eivät kuitenkaan olleet kovin paneutuneita talvitaisteluun. Lisäksi he toivat paljon joukkoja alueilta, joissa ei oltu totuttu talviolosuhteisiin, Raunio korostaa. 

Suunnistukselle pohjan loivat kompassit ja kartat, joita edelleenkin käytetään. Yöpyminen suojaisasti metsässä oli mahdollista niin ikään puolustusvoimien nykykalustoon kuuluvien lämmitettävien telttojen ansiosta. Puna-armeijan sotilaat puolestaan viettivät yönsä usein pitkälle näkyvän nuotion äärellä. 

Telttojen lämmittämiseen tarvittiin myös polttopuita metsästä.

– Ensimmäisessä maailmansodassa taistelua ajateltiin ja mitoitettiin miettimällä, kuinka paljon lähiseudun rakennuksiin kyetään majoittamaan joukkoja. Metsätaistelu edellytti, että pystytään myös majoittumaan alueilla, missä ei ole rakennuksia, Raunio avaa. 

Lähinnä Keski-Euroopan avomaastoissa taistelemaan valmistautunut puna-armeija luotti joukkojensa siirtelyssä keskeisesti tieverkostoon. Metsätaistelu lukeutui Neuvostoliitossa erikoisolosuhteisiin, eikä pääteiden suuntainen divisioonakeskeinen taktiikka ollut optimaalinen lähestymistapa Suomen olosuhteissa. 

– Puna-armeijalla oli kuitenkin kyky oppia, sillä erityisolosuhteet aiheuttivat puna-armeijalle harmia vain niin pitkään, kunnes ne onnistuttiin voittamaan. Materiaalisista puutteista huolimatta suomalaiset olivat valmiimpia talvi- ja metsäsodankäyntiin kuin pääosa puna-armeijan joukoista, Palokangas selventää. 

Sotatieteiden tohtori, kapteeni Jussi Pajunen arvioi majuri Simeliuksen diplomityötä kirjoituksessaan Puna-armeijan taktiikka, Simeliuksen tuomio ja talvisodan todellisuus (2019).

Hän toteaa, että "Talviolosuhteet korostivat taktiikan kaavamaisuutta ja yksityiskohtien tasolle ulottuvaa suunnitelmallisuutta -- Avomaastoon tarkoitettu taktiikka ei soveltunut Suomen metsiin eikä talviolosuhteisiin, sillä ne olivat tekniikan ja kaavamaisuuden vihollisia. Simelius arveli ohjesääntöjen poikkeustapausten muodostuvan suomalaisolosuhteissa säännöiksi".

On hyvä muistaa, ettei talvi- ja jatkosotia käyty pelkästään metsäisellä erämaarintamalla. "Suomen portti", Karjalankannas muistuttaa maastoltaan enemmän keskieurooppalaista maastoa kuin Laatokan pohjoispuolinen rintama. Tämän lisäksi Kannaksen tiestö oli kattavampi, mikä hyödytti vihollisen konearmeijaa. Tämän johdosta Kannakselle muodostui selkeitä rintamalinjoja. 

– Vaikka Suomi oli luonut itselleen mahdollisuudet sitkeään puolustustaisteluun kantalinnoittamalla Kannaksella oikeisiin paikkoihin, oli se silti meille ympäristöltään haasteellisinta aluetta, Raunio muistelee. 

Metsän merkitys tuli viimeistään talvi- ja jatkosotien myötä pysyväksi osaksi suomalaista sotataitoa. Armeijamme metsä- ja talvitaistelutaidot joutuivat kovimpaan mahdolliseen testiin puna-armeijaa vastaan. Sodista saatujen niin positiivisten kuin negatiivistenkin havaintojen myötä taktiikkaa pystyttiin kehittämään edelleen. 

Sotien kokemukset maaston, metsän ja olosuhteiden merkityksestä voidaan tiivistää upseerien keskustelutilaisuudessa vuonna 1946 esitettyyn synteesiin: "Suomalaisen sodankäynnin omaperäisinä ja vahvoina puolina on yleisesti totuttu pitämään metsätoimintaa, talvitoimintaa ja yötoimintaa". 

– Sotakokemukset osoittivat, että metsätaistelussa määrällisellä ylivoimalla ei ollut ratkaisevaa merkitystä. Tärkeämpää olosuhteiden ja metsän hyväksikäytön lisäksi olivat nopea ja häikäilemätön toiminta, aktiivisuus ja aloitteellisuus, Palokangas tiivistää.

Kuten sotiemme sankarit, myös tämän päivän varusmiehet viettävät merkittävän osan koulutusajastaan metsässä. Maaston ja ympäröivien olosuhteiden hyväksikäyttö ovat olleet jo pitkään suomalaisen taktiikan kulmakiviä.

Yliluutnantti Heikki Luusua toteaa pro gradu-tutkielmassaan Maaston hyväksikäyttö joukkueen taistelussa – havainnoista mahdollisuuksiin (2015) seuraavanlaisesti: "Maasodankäynnin viimeaikaisena trendinä on nähty alivoimaisen osapuolen pyrkimys epäsymmetrisen taistelutavan käyttöön, jossa paikallisten olosuhteiden hyödyntämisellä pyritään tasaamaan voimasuhteita. Suomessa taistelutavan uudistamiseen liittyy piirteitä siitä".

Tekniikan kehitys on osaltaan vaikuttanut siihen, miten maastoa kyetään ja tullaan hyödyntämään tulevaisuudessa. Paikkatietoaineistoa hyödyntämällä maastosta saadaan muodostettua entistä tarkempi ja luotettavampi kuva, mikä osaltaan selkeyttää taktista päätöksentekoa. 

Toisaalta sotilasteknologian ja tekniikan kehittyminen on tuonut taistelukentälle maastovalvontatutkien ja pimeänäkölaitteiden kaltaisia sensoreita, jolloin metsäkään ei enää anna aiemman kaltaista ja yhtä tehokasta suojaa taistelijoille. 

– Nykyteknologioilla ja uusilla sensoreilla voidaan paikantaa ja tunnistaa peitteisestäkin metsästä entistä tarkemmin erilaisia kohteita, sillä sensorien erottelukyky on parantunut merkittävästi etenkin 2000-luvun aikana. Tämä seikka on muuttanut ja muuttaa edelleen metsän merkitystä sodankäynnissä, Palokangas kiteyttää.