Ei avauduta!

Miksi avautumista ei katsota hyvällä? Taustalla lienee ajatus siitä, että armeijassa olemme kaikki yhtä suurta joukkoa, eikä määrätyistä palvelustehtävistä ole sopivaa valittaa. Todennäköisesti muut ovat joutuneet tai joutuvat jossakin vaiheessa tekemään täysin samoja tehtäviä. Olemmehan kaikki jo sotilasvalassa tai -vakuutuksessa luvanneet suorittaa saamamme tehtävät loppuun.

Voisiko olla niin, että avautuminen olisi joskus jopa toivottavaa? Jos avautumisen käsitettä laajennetaan liikaa, saattaa tilanne olla pian se, että edes asiallista "valittamista" ei suvaita. Epäkohtien, vääryyksien tai muiden epäoikeudenmukaisuuksien esiin nostaminen ei ole valittamista. Hieman ujompi taistelija saattaa uskaltaa avata suunsa vasta, kun on jo liian myöhäistä.

Löysin noin viisi vuotta vanhan tutkimuksen, johon vastasi lähes 4 500 miespuolista varusmiestä. Tutkimukseen osallistuneista kolmannes koki kiusaamista vertaistensa joukossa, ja ainoastaan 44 prosenttia miehistä piti palvelusta positiivisena. Olisiko kiusattujen luku pienempi, jos ongelmista puhuttaisiin avoimemmin? Monet armeijan käyneet nostavat varusmiespalveluksen positiivisimmaksi puoleksi juuri hyvän yhteishengen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hyvä yhteishenki ei ulotu aivan kaikkiin.

Ehkä huomio tulisikin kohdistaa paljon esillä olevasta simputtamisesta nimenomaan vertaisten joukossa tapahtuvaan kiusaamiseen, joka on todennäköisesti paljon yleisempää. Puolustusvoimat ilmoittaa, ettei se hyväksy kiusaamista tai syrjintää missään muodossa, mutta kuinka hyvin armeijassa voidaan puuttua mahdollisiin kiusaamistapauksiin?

Mutta onneksi varusmiehen ei ole välttämättä pakko avautua muille varusmiehille. Varuskunnissa on muun muassa sosiaalikuraattoreita ja sotilaspastoreita, jotka varmasti kuuntelevat kaikenlaisia avautumisia ja pyrkivät auttamaan parhaansa mukaan. Avautumalla ongelmiin voi saada vastauksia ja ratkaisuja.

Tärkeintä on, että ei jää painimaan yksin ongelmiensa kanssa.