Asenne ei ole alokkaan paras ase
Kolumnin kirjoittaja pohtii intissä tavatun asenteen mystistä käsitettä.
Asennekoulutus on termi, jonka kuulen usein varusmieskoulutuksesta keskusteltaessa. Intin kontekstissa tämän sanan voisi löyhästi määritellä viittaavan sellaiseen koulutukseen tai muuhun varusmiehille kehiteltyyn ohjelmaan, jonka tarkoitus on yksinomaan opettaa taistelija tekemään ikäviä asioita kyselemättä kysymyksiä tai valittamatta vaivoistaan. Monesti, kun joku intissä kysyy "miksi teemme näin?", voidaan asiaan vastata vain muistuttamalla, että kyse on selkeästi asennekoulutuksesta.
Ymmärrän asennekoulutuksen konseptina. Tottakai sotilaan tehtävien täyttäminen jonkinlaisessa kriisitilanteessa vaatii itsekuria ja kykyä seurata käskyjä. Mudassa rämpiminen ja pakkasessa patsastelu vaatii oikeanlaista suhtautumista asioihin. Varusmieskoulutuksen on tarkoitus kehittää alokkaista sotilaita, jotka kykenevät näihin tehtäviin. Pohdin kuitenkin usein, että missä menee asennekoulutuksen raja?
Missä vaiheessa voimme vain myöntää, että jotkin asiat ovat yksinkertaisesti turhia ja tarkoituksettomia? Muistan tarinan, jonka 101-vuotias isoisoisäni kertoi minulle omista armeija-ajoistaan. Eräänä sunnuntaina tietty kouluttaja oli kertonut sotamiehille, että koulutuksen sijaan he saisivat mennä kirkkoon jos niin toivoivat. Monet tietysti tarttuivat tilaisuuteen päästä lepäämään edes hetkeksi, mutta minun isoisoisäni aavisti jotain pahaa. Hän kieltäytyi ja jatkoi päiväänsä normaalin ohjelman mukaan.
Myöhemmin kouluttaja oli laittanut kaikki kirkkoon lähtijät ryömimään sateessa läpi mutaisen kentän useiden tuntien ajan. Niin sanotun rangaistuksen syyksi hän oli sanonut, että suomalainen sotilas ei luovu velvollisuuksistaan edes vapaaehtoisesti. Nykypäivänä kyseessä olisi selkeä simputustapaus, mutta ennen vanhaan tämä oli ensimmäisen luokan asennekoulutusta.
Varusmieskoulutus ei ole tietenkään nykyään näin julmaa, mutta asennekoulutus-termin käyttö oikeutuksena ilmenee silti aina silloin tällöin, ei välttämättä fyysisesti rankoille rangaistuksille vaan enemmänkin yksinkertaisesti tarkoituksettomalle toiminnalle. Varsinkin ensimmäisten viikkojen aikana alokkaat laitetaan liian usein tekemään asioita, joita ei ole kirjoitettu Sotilaan käsikirjaan tai komppanian viikko-ohjelmaankaan.
Koen, että varusmiesjohtajien käsitys asenteesta on joskus vääristynyt. Sitä pidetään jonain koulutukselle kriittisenä asiana, jota ei kuitenkaan saavuteta koulutuksen kautta vaan puhtaan turhautumisen ja ikävyyden myötä. Voitaisiin kuitenkin kysyä, että eikö suunnitellun koulutuksen itsessään olisi tarkoitus kehittää alokkaille oikeaa asennetta? Eikö asenne kasva luonnollisesti varusmieskoulutuksen edetessä, sen sijaan että se täytyisi takoa alokkaiden kalloihin alikersanttien improvisoimissa tai edeltäjiltään omaksuneissa asennekoulutustuokioissa?
Niin sanotulla asennekoulutuksella saavutettava asenne tuntuu siis tarkoittavan kykyä sietää ikäviä ja turhia asioita myöntämättä, tai ainakaan sanomatta ääneen, että ne ovat ikäviä ja turhia. Tätä voitaisiin kieltämättä pitää intissä tavallaan hyödyllisenä taitona, mutta veikkaisin sen kehittyvän aivan itsestään leirien, marssien ja taisteluharjoitusten kautta.
Uskon, että jokainen, joka käy intin, tulee lopulta omaksumaan oikeanlaisen suhtautumisen fyysisiä ja henkisiä haasteita kohtaan huolimatta siitä, että laitettiinko heidät jäkittämään käytävällä puolta tuntia, vetämään kolmen vartin punkkaralleja tai uusimaan siivouspalveluksia viisi kertaa vain, koska siitä alokkaat saavat sitä oikeaa asennetta. Mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakin.
